Elokuvassa Kongon pakolainen Charles Nyakarashi palaa Suomesta kotiseudulleen ja tapaamaan ystäviään ja perhettään pakolaisleirille. Elokuva on runollinen kirje päähenkilön 9-vuotiaalle tyttärelle Nadinelle, missä hänen isänsä kertoo mitä tapahtui ennen kuin heistä tuli pakolaisia. Elokuva sai ensi-iltansa DocPoint-festivaaleilla tammikuussa 2018 ja se palkittiin yleisön suosikki ja kriitikon valinta -palkinnoilla.

Helsinkiläinen Niilo Toivonen oli katsomassa elokuvaa:

–Koskettava kertomus ja herätti paljon tunteita siitä, mitä Suomeen pakolaisina tulevat joutuvat kokemaan matkan varrella. Laittoi ajattelemaan, että me ei aina tiedetä mitä ihmisten taustalla on ja mitä he ovat kokeneet. Tämä on silmiä avaava kokemus ja suosittelen kaikkia katsomaan dokumenttielokuvan, Toivonen kuvaa elokuvan herättämiä ajatuksia.

Elokuvassa käydään läpi monenlaisia tunteita ja keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että elokuva oli hyvin vaikuttava.

–Se on todellinen kuvaus siitä, mitä elämä on, Nyakarashi kertoi keskustelun alussa.

Hussein kertoi yhden elokuvan kohtauksen tuomista henkilökohtaisista muistoistaan:

–Ihana tuo elokuvassa kuvattu Nyakarashin ylpeys verojenmaksusta. Muistan saman ilon ja ensimmäisistä palkkakuiteista katsoin aina, paljonko olen maksanut veroja, ennen kuin katsoin, paljonko rahaa tuli omalle tilille. Silloin jotenkin koki, että nyt on oikeus sanoa ääneen mielipiteensä ja nauttia hyvinvointiyhteiskunnasta.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Heikkinen kuvaili elokuvan tekoprosessia monivaiheiseksi. Sen aikana oli kuvattu useita viranomaiskohtaamisia Suomessa, mutta ne kuitenkin tuntuivat vanhentuvan nopeasti ja kuvasivat jotenkin ylhäältä päin. Runolliseen ilmaisuun päädyttiin, sillä haluttiin katsoa elokuvassa kuvattuja ihmisiä samalta tasolta.

Elokuvassa kuvattiin myös Nyakarashin perheen oloja pakolaisleirillä ja hänen suruaan sekä äitinsä puolesta, jolla ei ollut riittävästi ruokaa, että niiden lasten puolesta, jolla ei ollut tulevaisuutta. Näiden teemojen myötä keskustelu kääntyi yhä enemmän globaaleihin ongelmiin:

–Ulkopolitiikassa on tehtävä iso muutos. Pakolaisleirien muuttuminen pysyväisratkaisuiksi ei voi olla sellainen kehitys, jonka voi antaa jatkua, huomautti Heikkinen haastaessaan nykyisiä toimintamalleja pakolaisten kohtelussa.

Lopuksi keskustelua ohjannut Razmyar summasi puheenvuoroja yhteen:

–Elokuva on vaikuttava ja sen aikana kävi läpi monia tunteita. On surullista, miten Suomessa pakolaiset yhä kohdataan, mutta elokuva on myös toisaalta onnellinen tarina Nyakarashin sinnikkyydestä. Tämä on elokuva, jonka soisi jokaisessa koulussa yhteiskuntaopin oppitunnilla näytettävän.