Joku tiukkapipo huomautti minulle, ettei lapsia saa käyttää poliittisen agendan mannekiineinä. ”Miksi ei?”, kysyin. ”Eikö lasten kasvattaminen liity aina arvoihin? Emme koskaan kasvata lapsiamme uskonnollisesti, kulttuurillisesti tai poliittisesti arvovapaassa ilmanalassa. Arvoneutraali kasvatus ei sitä paitsi ole kasvatusta lainkaan. Ja eikö pohjimmiltaan poliittinen toiminta nousekin aina arvoista?” Tiukkapipo murahti ja lähti terävästi harppoen kohti muita arvostelun kohteita.

Kesken lauantaipäivän SDP:n messutiskille pölähti toinenkin suuttunut mies. Hän ei kiinnittänyt huomiota karkkia jakaviin lapsiin, vaan SDP:n uskottavuuteen. Hän oli kovin sydämistynyt perjantain skuupista, jonka mukaan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman oli jo pitkään kirjaillut eduskunnan puhemiehistöä ohjaavan salaisen listan sopivista demaripuhujista kyselytuntia varten. Mies kertoi äänestäneensä elämänsä aikana lähes jokaista eduskuntapuoluetta, mutta

Sipilän hallituksen toimet olivat saaneet miehen kannattamaan juuri SDP:tä. Lindtmanin ”touhut” saivat mieheltä kuitenkin täystyrmäyksen.

Kuntavaaleissa äänen saa kuulemma aivan jokin muu puolue.

Kotiuduttuani messuvilinästä jäin pohtimaan miehen puhetta. Hän selvästikin oli alkanut uudestaan rakentaa sidettä puolueeseen nimeltä SDP, mutta pettynyt raskaasti Lindtmanin listojen vuodettua julkisuuteen. Kyseessä on toki yhden ihmisen luottamuspula, mutta tuskin hän on aatoksineen täysin yksin.

Antti Lindtmanin toimintaa kohtaan voi osoittaa myös ymmärrystä. Moni politiikan toimittaja on ihmetellyt jo pitkään SDP:n eduskuntatyön terävöitymistä. Tässä kohtaa Lindtmanin lista on ollut mainio strateginen ase. Jotta opposition viesti kuuluu istuntosalissa kirkkaana, on parhaat ja osaavimmat voimat päästettävä ääneen. Tämän ymmärtävät kaikki. Ainoastaan listan salailu sai puoluetoverien hihat palamaan.

Listakohu ei ole vain puheenjohtajapeliä, vaikka siihen liittyneestä kirjoittelusta voisi niin päätellä. Kyseessä on jo pitkään jatkunut puolueen sisäinen puhumattomuuden tila. Kun Antti Rinne valittiin puheenjohtajaksi Seinäjoella vuonna 2014, moni hoki, että pulinat pois. Metodi oli väärä, sillä silloin olisi vasta pitänytkin puhua! Puolueen henkinen kypsyys kasvaa nimittäin sen kyvyssä sietää epävarmuutta ja niiden synnyttämää ahdistusta. Kysykääpä vaikka keskustalta.

SDP on gallup-noususta huolimatta kuin puristelua vailla oleva kuplamuovipussi tai esiteinin nokka, jonka nähdessään ei malta pitää sormia kurissa. Onneksi jo helmikuussa on edessä SDP:n puoluekokous, jossa kuplamuoveja ja teinineniä pitää kunnolla puristella, sillä vasta kuplien puhjettua ja kuonan poistuttua alkaa SDP:n todellinen nousu. Luottamusta ei nakerra naaman puristelun jälkeinen puna, vaan jatkuva naaman virheiden peittely.