Kääriäinen kyseenalaistaa tai puntaroi kirjasssaan sitä, miksi suurimman puolueen puheenjohtajasta tulee pääministeri. Eduskuntavaaleista on muodostunut tämän takia 1980-luvulta lähtien myös pääministerivaalit.

– Vähättelemättä tippaakaan puolueiden puheenjohtajien asemaa joutuu kysymään, voisiko vakiintuneesta periaatteesta ”puheenjohtajasta pääministeriksi” tilanteen niin vaatiessa poiketa. Poliittista kulttuuria voisi ravistella uudenlaisella johtoajatuksella. Pitkälle henkilöityneessä ja medialisoituneessa politiikassa se voi tosin olla mahdotonta, Kääriäinen kirjoittaa.

Hän jatkaa, että puheenjohtajan ja puolueen välillä on yhtäläisyysmerkit. Kääriäinen muistuttaa, että ”onhan se kaksoisrooli, kaksoishatutus, myös kuluttavaa, jopa epäinhimillistä työtaakan takia”.

Kääriäinen toteaa, että jokaisessa merkittävässä puolueessa on puoluejohdon ulkopuolella naisia ja miehiä, jotka ovat ainakin lähtökohtaisesti päteviä pääministerin tehtäviin.

– Totta kai riskinä on ristiriitaisia kilpailuasetelmia puoluejohdon ja pääministerin välillä. Mutta onhan niitä ristiriitoja muistakin syistä.

– Senkin pitäisi olla mahdollista, että pääministeriksi valitaan toiseksi tai kolmanneksi suurimman puolueen edustaja, ei siis välttämättä suurimman puheenjohtaja. Vaalien perusteella voi syntyä sellaisia lukkoja, joiden aukaisemiseen tarvitaan ennakkoluulotonta yhteistyöajattelua.

Kääriäinen kysyy myös, tekisikö terää valita joskus sopivassa tilanteessa pääministeri sivistyksen kentältä, suomalaisen koulun, yliopiston, tieteen tai kulttuurin puolelta.

– Pääministeri Juha Sipilä oli yritysjohtaja. Hänen seuraajansa Antti Rinne oli ammattiyhdistysjohtaja. He ovat tulleet Suomen tärkeimpään poliittiseen johtotehtävään yhteiskuntamme vanhan ja osittain vanhentuneen jakolinjan vastakkaisilta puolilta. Olisiko mahdollista nostaa tasavallan johtoon nainen tai mies sivistyksen, kulttuurin tai koulun kentältä?

– Ideani voi toteuttaa niinkin, että sivistys- ja kouluasioihin poliittisella uralla keskittynyt poliitikko nostettaisiin johtopaikalle. En väitä, että Suomessa ei ole tähän saakka ollut sivistyksen merkityksen oivaltavia ja tunnustavia poliitikkoja tai pääministereitä. Onhan meillä eri puolueissa pitkähkö liuta sivistyneitä poliitikkoja. Olisihan siinä hohtoa todeta, että Suomea johtaa leimallisesti sivistyspääministeri.