Sen on kirjoittanut pitkään aikakauslehtien päätoimittajana toiminut Anna-Liisa Hämäläinen, joka kirjan esipuheessa paljastaa kasvaneensa Vehviläisen kanssa samalla Kotalahden kylällä Leppävirralla. Toisiaan he eivät ole kuitenkaan tunteneet hyvin.

Hämäläinen kuljettaa rinnakkain tekstissä niin Vehviläisen poliittisen uran tapahtumia kuin henkilöhistoriaa, josta ei puutu myöskään traagisia vaiheita.

Vaikka Vehviläisen poliittinen ura on ollut kaikin tavoin menestyksekäs, elämä on tuonut hänen eteensä taakan, jonka raskautta on mahdoton kuvitella – peräti kolmen läheisen ihmisen itsemurhan. Tällä tavoin hän on menettänyt niin isänsä kuin aviomiehensä. Vehviläinen on kertonut näistä asioista avoimesti julkisuudessa.

VEHVILÄISEN POLIITTINEN kasvutarina on varsin tyypillinen. Hän on noussut vaikuttaviin asemiin nuorisopolitiikan kautta. Yllättävää saattaa olla, että maltillisena asiapoliitikkona profiloitunut Vehviläinen kuvataan kirjassa radikaalina nuorisopoliitikkona.

Hänestä tuli keskustaopiskelijoiden puheenjohtaja 1988. Silloisilla nuorkeskustalaisilla, joihin lukeutui muun muassa nyttemmin Suomen pankissa työskentelevä Olli Rehn, oli halua uudistaa keskustaa ja Suomea ekologisen markkinatalouden, kansainvälisyyden ja sosiaalisen vastuun suuntaan.

Kulttuurista ja ympäristöasioista kiinnostunut Vehviläinen oli mukana keskustaan linkittyneessä katuteatteri Sukan toiminnassa. Pääministeri Harri Holkeri oli päättänyt järjestää ison rakennemuutosseminaarin Joensuussa 17. marraskuuta 1987. Katuteatteri Sukka päätti protestoida sitä vastaan Vehviläinen yhtenä tapahtuman pääorganisoijista. Protesti toteutettiin muun muassa tomaatteja viskoen.

Vaikka teatteri oli lopettanut toimintansa, vielä 1989 Vehviläinen osallistui noin satahenkisessä joukossa Hankkijan talon eli Kulttuuribunkkerin valtaukseen Joensuussa.

Nuorkeskustalainen ohjelmatyö kiteytyi keskustaopiskelijoiden ja -nuorten yhteiseen Keskustaliberaaliin manifestiin. Sen otsikoissa mainittiin perustulo, ekologinen puitetalous, sivistys, kansainvälisyys, kriittinen vapaamielisyys ja miehisistä asenteista irtautuminen.

Hämäläinen kertoo, miten naiset joukossaan Vehviläinen halusivat kirjata ohjelmaan, että sovinistiset rakenteet ja käytännöt, kuten suomalainen saunaneuvottelukulttuuri, pönkittivät mieskeskeistä valtaa, mitä ei keskustaliberaali yhteiskunta suvaitse. Keskustanuorten puheenjohtaja Rehn kuitenkin suuttui ja “poistui ovia paiskoen”. Hän ei saanut tahtoaan läpi. Rehniä pelotti se, että koko pitkä ohjelmatyö typistyisi iltapäivälehdissä otsikkoon: ”Kepunuoret haluavat romuttaa suomalaisen saunakulttuurin”.

VEHVILÄISEN URA eteni keskustanuorten puheenjohtajana, ulkoministeri Paavo Väyrysen lehdistöavustajana sekä tämän vuoden 1994 presidentinvaalikampanjan tiedottajana.

Kansanedustajaksi ja harvinaisesti suoraan eduskuntaryhmän varapuheenjohtajaksi hän nousi vuonna 1995. Kansanedustajana vierähti kaksi kautta, mutta vuoden 2003 vaaleissa hän putosi eduskunnasta, mikä otti todella koville. Kirjassa Vehviläinen kertoo kuulleensa eduskunnasta pudonneista kansanedustajista, jotka eivät ole koskaan putoamisen jälkeen käyneet eduskuntatalossakaan, koska se tuntuu niin kipeältä. Vehviläinen sen sijaan tuli putoamisestaan huolimatta mukaan Anneli Jäätteenmäen (kesk.) vetämiin hallitusneuvotteluihin.

Vehviläinen nousi takaisin eduskuntaan ja liikenneministeriksi heti seuraavissa vaaleissa 2007. Vehviläiselle tärkeä ystäväporukka oli “Mustarastaat” eli hän Mari Kiviniemi ja Paula Lehtomäki, jotka olivat myös Vanhasen II hallituksen ministereitä. Myöhemmin ryhmään on liittynyt Annika Saarikko.

Toisen kerran ministerin paikka (kunta- ja uudistusministeri) aukesi Vehviläiselle Juha Sipilän hallituksessa (2015-2019). Tuolloin puhuttiin Sipilän sisäpiiristä eli “dream teamista”, johon Vehviläinen pääsi varapuheenjohtajavalintansa 2014 jälkeen mukaan.

Vehviläinen kertoo kirjassaan saman tarinan kuin keskustan puoluesihteerinä toiminut Timo Laaninen omissa muistelmissaan 2021. Sen mukaan Sipilä järjesti koeäänestyksen suljettuna lippuäänestyksenä keskustan hallitusneuvottelijoiden kesken siitä, halutaanko SDP vai kokoomus hallituskumppaniksi.

Laaninen kertoo kirjassaan kokoomuksen voittaneen äänin 5-4. Vehviläinen kertoo nyt elämäkerrassaan äänestäneensä kokoomusta. Hän ajatteli, etteivät demarit ole hallituskunnossa Antti Rinteen ja Jutta Urpilaisen valtakamppailun jäljiltä.

POLITIIKAN HIMOSEURAAJILLE Vehviläisen kirja tarjoaa sulavan lukukokemuksen ja mielenkiintoisen henkilökuvan, muttei suuria poliittisia paljastuksia. Kirja on tässä mielessä kohteensa näköinen, sillä Vehviläinen tunnetaan poliitikkona varsin lojaalina eikä hänellä ole tapana huudella asioita eteenpäin.

Alexander Stubbin vielä ollessa kokoomuksen johdossa ja valtiovarainministerinä, kuntaministeri Vehviläinen ja silloinen sisäministeri Petteri Orpo (kok.) tapasivat rakentaa vaikeissa tilanteissa vuoropuhelua Stubbin ja pääministeri Sipilän välille.

”Parkkeerasimme jommankumman huoneeseen. Miten ratkaistaisiin ongelma? Sovittiin, että minä puhun Alexille ja hän Juhalle. He eivät tienneet sitä, mutta ei se salaisuuskaan ollut”, Orpo kertoo Anna-Liisa Hämäläisen kirjoittamassa kirjassa.

Vaalikaudelle osuivat myös presidentinvaalit vuonna 2018. Keskustassa presidenttiehdokkaaksi pohdittiin joko Matti Vanhasta tai Olli Rehniä. Vehviläiselle lankesi tehtävä kysyä Rehnin kiinnostusta ja Sipilä kysyisi Vanhasta. Aiemmin on kerrottu, ettei Rehn osannut ottaa Vehviläisen tunnusteluja vakavasti ja keskustassa tulkittiin hänen vastauksensa kielteisesti. Näin juna ajoi Rehnin ohi.

Tuoreen kirjan mukaan tapauksesta tuli väliaikainen ryppy Vehviläisen ja Rehnin ystävyyteen.

”Se ei ollut avointa ja suoraa. Pitää kysyä suoraan eikä kautta rantain udella näistä asioista. Olemme Anun kanssa puhuneet asian läpi myöhemmin ja eteenpäin mennään”, Rehn sanoo kirjassa.

Vehviläisen mielestä Rehn ei ottanut tuolloin hänen kysymystään tosissaan.

”Olen aina aidosti kannattanut Olli Rehniä tehtäviin, joihin hän on ollut pyrkimässä. Ei silloinkaan ollut motiivia, että olisin
ollut estämässä hänen ehdokkuuttaan. Voi olla, että hän koki, että Sipilä olisi ollut ainoa oikea kysyjä. Olin ehkä liian lähellä Rehniä enkä ollut puolueen puheenjohtaja.”

KUN MAALISKUUSSA 2019 selvisi, että maakunta- ja sote-uudistusta ei saada valmiiksi tämän eduskunnan aikana, pääministeri Juha Sipilä ilmoitti hallituksensa erosta 8. maaliskuuta 2019, viisi viikkoa ennen eduskuntavaaleja.

Anu Vehviläinen paljastaa kirjassa, että oli hallituksen erosta tuoreeltaan eri mieltä kuin Sipilä ja myös kertoi siitä Sipilälle. Ilman hallituksen kaatumista maakunta- ja sote-uudistus olisi vain rauennut eduskunnassa.

”Ymmärrän ratkaisun Sipilän tulos tai ulos -ajatteluun nähden. Maakunta- ja sote-uudistus oli hallituksen tärkeä, jos ei tärkein projekti. Jos se ei toteutunut, sai hallituskin mennä.”

Samaa mieltä Vehviläisen kanssa oli Petteri Orpo. Matti Vanhanen puolestaan ymmärsi Sipilää. Vanhasen mielestä Sipilä toimi suoraselkäisesti ja kuten oli luvannut.

Kun Sipilä kertoi hallituksen eroavan, keskustan eduskuntaryhmässä vallitsi kirjan mukaan erikoinen tunnelma ja laaja epäluottamus yhteistyöhön kokoomuksen kanssa.

”Jos en väärin muista, osa keskustan edustajista rupesi taputtamaan, kun Sipilä sanoi, että hallituksen toimintaedellytykset ovat lopussa. Ehkä ajateltiin, että pääsemme raskaasta hallitustyöstä ja saamme paremman tuloksen vaaleissa muutaman viikon päästä. Se oli hämmentävää”, Vehviläinen kertoo

Vehviläinen oli eri mieltä Sipilän kanssa myös tavasta toimia tilanteessa, jossa perussuomalaisten eduskuntaryhmä hajosi kesäkuussa 2017. Vehviläisen mielestä olisi pitänyt arvioida syvemmin, olisiko tuolloin tarvittu jopa uudet hallitusneuvottelut.

”Mielestäni hallitus kuitenkin oli perussuomalaisten jakautumisen jälkeen kansanvallan nimissä heiveröisellä pohjalla.”

Hallitusyhteistyö jatkoi perussuomalaisista irtaantuneiden sinisten kanssa puoluehajaannuksen jälkeen.

RINTEEN HALLITUSTA muodostettaessa 2019 Anu Vehviläinen piti itsestään selvänä, että keskustan tie vie oppositioon.

”Olin järkyttynyt, kun rupesi kuulumaan, että Antti Rinne olisi kiinnostunut, että keskusta tulisi hallitukseen. Se kuulosti
hyvin erikoiselta. En meinannut sitä uskoa enkä varmasti ollut ainoa eduskuntaryhmässä”, Vehviläinen kertoo.

Hänen mukaansa keskusta laittoi hallitukseen menolle niin rankat ehdot, ettei SDP voisi niitä hyväksyä.

”Muistan tilaisuuden ja sen ilmapiirin eduskunnan viidennen kerroksen ryhmähuoneessa. Totesimme, että laitetaan tämä ja tämä asia vielä tähän, eivät ne demarit hyväksy. Teimme kymmenen kohdan ei-ei-ei-listaa. Ymmärrättehän te, että ette voi hyväksyä tätä. Siitä huolimatta Rinne vain halusi neuvotella.”

Eritoten keskustan varttuneemmat kansanedustajat olivat menossa oppositioon mutta nuoremmissa oli kannatusta hallitusyhteistyölle. Lopulta Vehviläinenkin tuki hallitukseen menemistä.

Vehviläisen mukaan keskusta on perusluonteeltaan porvarillinen puolue, mutta SDP:n kanssa keskustalla oli yhteisiä nimittäjiä kuten sosiaalinen oikeudenmukaisuus, koko maan alueiden kehittäminen ja sote-uudistus.

Ministerinpaikkaa Rinteen hallituksesta Vehviläinen ei kertomansa mukaan tavoitellut.

Rinne erosi sittemmin pääministerin tehtävästä ja tilalle tuli Sanna Marin. Marinin aikana erovuorossa oli esiintymiskoulutuskohun vuoksi silloinen keskustan puheenjohtaja, valtiovarainministeri Katri Kulmuni.

”On helppoa olla jälkiviisas, mutta minulla on sellainen käsitys, että hän teki ratkaisunsa erota valtiovarainministerin paikalta nopeasti, ehkä liian nopeasti. Se oli erittäin ikävää ja hämmentävää. Ministeri kantaa vastuun, niin se Katri sen ajatteli”, Vehviläinen sanoo.

MIKSI VEHVILÄISESTÄ ei tullut keskustan puheenjohtajaa? Entinen puoluesihteeri Pekka Perttula arvioi kirjassa, että hänessä on tiettyä kärsimättömyyttä. Annika Saarikko puhuu toisessa yhteydessä äkkipikaisuudesta.

“Puheenjohtajuus vaatii kärsivällisyyttä, jota Anulla ei aina ole eri tilanteissa. Puolueen puheenjohtajan pitää pystyä tekemään kompromisseja, eikä Anun luonne ole sentyyppinen. Kun Anusta tuli kansanedustaja, voisi sanoa, että hänestä tuli maakunnallisempi poliitikko. Hän ei ollut aate- ja näkemyspoliitikko eikä strateginen toimija”, Perttula arvioi.

Kirjailija Hämäläinen kysyi myös Vehviläisen omaa kantaa. Vastaus on poliitikolta harvinaisen suora:

”Tunnustan, etten ole riittävän vetovoimainen äänestäjien silmissä. En ole koskaan ollut äänimagneetti. Toinen puoli on se, että olen itsekriittinen mieluummin kuin omahyväinen ja itsetuntoinen. Joillakin on valtavan hyvä itsetunto, eikä se aina tule syystä”, Vehviläinen vastaa.

Häntä kuvataan kirjassa niin puheenjohtajien Vanhanen, Kiviniemi, Sipilä kuin Saarikkokin luottohenkilöksi.

”Anu on ollut 30 vuotta kulloisenkin johdon tukihenkilö, ymmärtäjä, terapeutti ja sovinnontekijä, johon turvaudutaan hädän hetkellä. Puoluekenttien yli hän on rakentava hahmo, joka yrittää etsiä pienintä yhteistä nimittäjää, jotta pystytään sopimaan asioista”, näkee toimittaja Unto Hämäläinen.

Vehviläinen nousi arvostetulle paikalle eduskunnan puhemieheksi, jona hän työskenteli Matti Vanhasen ollessa valtiovarainministerinä vuosina 2020-2022.

Vehviläisen puhemieskautena sattui ja tapahtui ja hän joutui luotsaamaan eduskunnassa koronatoimien ohella läpi monta muutakin asiaa. Kaudelle osuivat niin ulkoministeri Pekka Haavistoon (vihr.) kohdistunut luottamusäänestys liittyen al-Holin pakolaisleirin tapaukseen, kohu eduskunnan lähellä tapahtuneesta Juha Sipilän pahoinpitelystä, valtiontalouden tarkastusviraston ylijohtajan Tytti Yli-Viikarin tapauksen käsittely, Afganistanin evakuointioperaatio kuin varsinaiseksi maratoniksi venynyt elpymispakettikeskustelu jännittävine vaiheineen ja unettomine öineen.

Näissä kaikissa eduskunnalla ja etenkin puhemiehistöllä oli merkittävä rooli.

Anu Vehviläinen on vielä tällä hetkellä yksi eduskunnan kokeneimmista kansanedustajista 24 valtiopäivillään. Hän on kuitenkin kertonut, ettei aio asettua ehdolle vuoden 2023 vaaleissa.