Viime kevään kehysriihessä ajatus ammattiliittojen valtaa riisuvasta laista yllättäen haudattiin ja tilalle tuli parhaillaan riitojen aiheena oleva irtisanomislaki.

Kokoomuksen ja keskustan unelman torppasi riihessä hallituksen sininen työministeri Jari Lindström, joka oman tulkintansa mukaan esti tempullaan “massiiviset työmarkkinarauhaongelmat“.

Kun hallituksen tiedonantoa koskeva keskustelu ei eduskunnassa tiistaina edennyt toivotusti, Sipilä palasi hallitusohjelmaan ja esitti uudelleen paikallista sopimista vaihtoehtona irtisanomislaille. Orpo (kok.) tietenkin kannatti.

Jos yritykset saisivat sopia työehdoista ilman liittoja, se murentaisi Suomen kansainvälisesti korkeaa järjestäytymisastetta ja samalla kolmikantaiseen sopimiseen perustuvaa työmarkkinamallia.

Lindströmin keväiset puheet massiivisista työmarkkinaongelmista eivät tällaisen esityksen kohdalla ole vieläkään liioiteltuja.

Miksi hallitus tarjoaa palkansaajajärjestöille pelkkiä huonoja vaihtoehtoja? Miksi aitoon sopimiseen ei vaikuta olevan motivaatiota?

Ehkä taustalla on uhkapeli, jossa yleisen mielipiteen toivotaan pitkittyvien työtaistelujen myötä kääntyvän poliittista lakko-oikeutta vastaan.

Työllisyysasteen nostamisen varjoissa hallitus tavoittelee ay-liikkeen vallan riisumista. Sitä samaa mitä kansanedustaja Juhana Vartiainen (kok.) sanoittaa puhuessaan SAK:n ja EK:n kartellista ja kylmän sodan aikaisesta järjestelmästä, joka luotiin vastustamaan kommunismin uhkaa.

Kun sopimusyhteiskuntaa leimataan muinaisjäänteeksi, siitä halutaan eroon. Tilalle on tarjolla huonontuvia työehtoja ja yhteiskunnallista epätasa-arvoa.

Hallituksen työmarkkinapoliittinen rima on liian korkealla eikä hanke tule onnistumaan. Hinnan maksaa huhtikuun vaaleissa ennen muuta keskusta, jota kokoomus voi syyttää tavoitteidensa vesittymisestä.