Tanssiteatteri Minimin esitystä Irtikytkentä Cirkossa hallitsee vähän nukkavieru ja kulahtanut valkoinen väri. En tiedä, onko se lavastuksesta ja puvustuksesta vastaavien Meri-Maija Näykin ja Enna Paavilaisen harkittu valinta, mutta se istuu täydellisesti esityksen tietoiseen pieneen kotikutoisuuteen ja haikean verkkaiseen rytmiin.

Sirkushevosella ja sen kouluttajalla ei selvästi mene hyvin. Pää (Saana Leppänen) haluaisi olla macho cowboy, mutta takapuoli (Armas Lintusaari) puolestaan hemaiseva showtähti catwalkilla. Kumpikaan ei viihdy yhdessä, eikä varsinkaan sirkushevosena toistelemassa samoja vanhoja kuvioita. Kouluttaja (Noomi Forslund) puolestaan ei oikeastaan tiedä, mitä haluaa, paitsi kadehtia kuvittelemaansa hevosen osien tiivistä yhteyttä.

Yhteisestä harjoittelusta ei siis yrityksistä huolimatta tule mitään ja hevosen osat karkaavatkin kumpikin omiin unelmiinsa. Kouluttaja puolestaan päättelee, ettei kaivattua yhteyttä voi löytyä kuin kahtena kappaleena ja yrittää sahata itsensä mahtipontisesti kahtia, onnistumatta.

Lopulta kuitenkin, kun omat unelmat on tavalla tai toisella kokeiltu, löytyy keskinäinen yhteys ja syntyy uusi kolmiosainen sirkushevonen, joka ottaa areenan haltuunsa.

Kaikki tämä kerrotaan sopivasti vinksahtaneen huumorin sävyttämänä tanssin ja eri sirkustaitojen keinoin. Hieman aneemisen alkupuolen jälkeen esitys varsinaisesti nousee siivilleen Lintusaaren cyr-rengas-osuudessa. Taitava numero sisältää kaikki tähän välineeseen kuuluvat temput ja osoittaa Lintusaaren hallitsevan välineensä komeasti.

En ole aikaisemmin nähnyt kenenkään tekevän köysiarkrobatiaa hevosnaamio kasvoillaan, mutta Leppäseltä se sujuu vaikeuksitta ja näyttävästi. Hän osaa myös herkullisesti kehollaan ilmaista kaikki mahdolliset machokliseet. Leppänen yhdistää ilma-akrobatiaan myös hiuksista roikkumista.

Forslund on mainio humoristinen surullisen hahmon ritari, jonka ominta aluetta on tanssi, mutta pääsee hän mukaan myös unelmoimiinsa yhteisiin sirkusnumeroihin.

Markus Tapion luoma musiikki ja äänimaailma toimivat juuri niin kuin pitääkin tukien toimintaa ja tunnelmaa nousematta sen enempää esille. Yhtä eleettömät ja asialliset ovat Veli-Matti Timoskaisen valot.

Irtikytkentä ei ole räiskyvä tai revittelevä nykysirkusesitys. Sen tenho on hiljaisempaa, paikoitellen jopa vaisua. Mutta se on selkeästi ihmisen kokoista, helposti lähestyttävää ja ymmärrettävää myös nuoremmille katsojille.

Annikki Alku