Onhan näistä paljon puhuttu, ja välillä myös tiedotusvälineet ovat hetkeksi kiinnostuneet, ainakin hoitajapulasta. Nopeasti se on kuitenkin aina unohtunut, myös poliittisilta päätöksentekijöiltä. Liian vähäinen henkilöstö ja jatkuva kiire niin sairaaloissa, terveyskeskuksissa, kotihoidossa ja palvelutaloissa on alkanut jo kauan ennen lakkoa. Potilasturvallisuus ja hyvä hoito ja hoiva ovat vaarantuneet aivan liian usein. Ennakoiva, tasapuolinen ja kannustava johtaminen on ollut heikkoa, ja työntekijöiden jaksamisen kannalta tarvittavat joustot ovat olleet yksipuolisia. Palkalla on ollut vaikeaa tulla toimeen. Tähän on tultava muutos!

Eiköhän tämä kulunut vuosi ole osoittanut sen, että työnantajaleirissä vanhanaikaiseksi moitittu kolmikantainen sopimusjärjestelmä oli kuitenkin toimiva ja yhteiskunnan kokonaisedun kannalta järkevä. Suomessa on ollut kohtuullisen vähän työtaistelujen vuoksi menetettyjä työpäiviä, tänä vuonna tilanne on toinen.

Sitten kun julkisen puolen kiistat saadaan ratkaistua, ennemmin tai myöhemmin, alkaa heti perään uusi neuvottelukierros useilla eri sopimusaloilla. Tämä aiheuttaa epävarmuutta muutoinkin lähihistorian suurimpien konfliktien ja pandemian keskellä.

Työrauhan, jatkuvuuden, ennustettavuuden ja tasapainoisempien ratkaisujen kannalta ainakin taustalla koordinoitu sopimusjärjestelmä toimisi paremmin. Meillä on haastava huoltosuhteen heikkeneminen, työvoimapula ja osaamisvaje tulevina vuosina. Jokohan olisi aika jo kuopatun Tammikuun kihlauksen päivittämisestä moderniksi joustavaksi avoliiton kaltaiseksi parisuhteeksi. Riitelyä ja rakkautta. Mutta sopivasti ja lopulta molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä.

Nähtäväksi jää, onnistuuko työmarkkinaosapuolilta tilanteen laukaiseva sovintoseksi?

Kirjoittaja on Alue- ja järjestöasiantuntija, SAK