Hakaristiliput Mannerheimintiellä hätkähdyttävät aavemaisessa ja hypnoottisessa suomalaiselokuvassa

Kotimainen dokumenttielokuva porautuu rintamasotilaiden psyykeen.

Ari Matikaisen erinomaisen tärkeän dokumenttielokuvan tuntojaan purkavia ääniä ovat rintamalle lähetetyt nuoret sotilaat sekä uudemman polven historioitsijat ja tutkijat. Toista maailmansotaa ja erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton välistä jatkosotaa ei ole katsottu elokuvissamme juuri tästä näkökulmasta luultavasti koskaan aiemmin. Fiktion puolella Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985) tekee kyllä tietoista pesäeroa Edvin Laineen kanonisoituun historiankirjoitukseen vanhojen jermujen taisteluretkestä suuremman Suomen häilyvään unelmaan.

Jatkosota oli nimenomaan nuorten miesten, monesti tuskin parikymppisten maailmaa näkemättömien maalaispoikien tulikaste. Heillekin uusi sota oli osin myyty talvisodasta jääneellä revanssihengellä ja vielä sen varjolla, ettei näillä ollut omakohtaista kokemusta taistelujen raadollisesta todellisuudesta.

Rintamalla pahimmin traumatisoituneet eivät olleet tärähtäneitä tai hulluja, jotka olisivat olleet sokkihoidolla ”säikytettävissä” taistelukuntoisiksi, vaan psyykkisesti vaikeasti vammautuneita järkyttävissä olosuhteissa, joissa yhdistyivät pommien ja luotien kauhut sekä pitkän asemasotavaiheen riipivä kuoleman odotus. Silti psykiatriseen hoitoon pääsivät vain ne, jotka olivat menettäneet täysin toimintakykynsä.

 

Tästä historiallisesta ja lääketieteellisestä tosiasiasta Ville Kivimäki kertoo jo väitöskirjassaan Murtuneet mielet, mutta nyt Matikainen tuo senkin antia valkokankaalle visuaalisen median hätkähdyttävyydellä. Kirjallisuus ei ole elokuvaa huonompaa vaan erilaista. Molemmille on paikkansa ja tilauksensa, mistä kielii Kivimäen opukselle myönnetty Tieto-Finlandia-palkinto vuonna 2013.

ELOKUVA:
Sota ja mielenrauha
Ohjaus: Ari Matikainen
2016, 72 minuuttia
Ari Matikaisen ohjaama ja käsikirjoittama Sota ja mielenrauha (2016) on lähellä vuoden parhaan kotimaisen dokumenttielokuvan palkintoa, vaikka elämme vasta maaliskuuta. Sen nimi viittaa tietysti Leo Tolstoin romaaniklassikkoon. Elokuva kumoaa suureen suomalaiseen sankaritarinaan kuuluvia sotamyyttejä niin yksilön kuin kansankunnankin tasolla. Jälkimmäistä on puolestaan käsitellyt kirjoissaan nykyisin eduskuntatutkimuskeskuksen johtajana toimiva Markku Jokisipilä, yksi elokuvan asiantuntijanimistä.

Matikainen näyttää muun muassa kirkkaissa värikuvissa liehuvat hakaristiliput Helsingin Mannerheimintien varrella välirauhan aikana kesällä 1940 yleisurheilumaaottelun yhteydessä. Niiden näkeminen nyt, väreissä, tekee hurjan vaikutuksen.

Mutta itse elokuva on silti rintamasotilaiden, joiden muistiinpanoista kirjeisiin ja päiväkirjoihin välittyy todellisuuden paljastuminen muuksi kuin oli kuviteltu. Olennaiset toiveet piirtyvät esiin: mitä olisi kokea elämä, entä nainen? Tutkija Jenni Kirves huomauttaa, ettei nuorimmilla ollut luultavasti mitään kokemusta sukupuolisesta kanssakäymisestä. Sota katkaisi perheen perustamisenkin odotukset.

 

Ari Matikainen tekee uhkarohkeaa ja siksikin arvostettavaa mielleyhtymäelokuvaa tunteista ja kokemuksista, joista ei rakennu yhden yksilön tai muutaman yksilön tarinaa vaan niiden kaikkien yleispätevä summa. Kirjeiden lisäksi hänellä on käytössään laaja arkistoaineisto valokuvia, elokuvia ja radioäänitteitä. Niistä muodostuu kollaasidokumentti, joka porautuu tuntemattoman ja siksi tunnistettavan sotilaan pään sisään.

Sota ja mielenrauha poikkeaa suomalaisista sotaelokuvista: se ei kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan.

Huomiota herättää esimerkiksi elokuvan tapa hidastaa kuvaa ja yhdistää se äänimaailman teollisuuskolinaan. Vaikutelma on aavemainen ja hypnoottinen. Silti tekniikka ei perustu vääristelyyn, summittaisten tuokiokuvien alleviivaukseen. Kuvat raajojaan venyttelevistä nuorukaisista ovat mielessä, kun Matikainen myöhemmin leikkaa ruutuun invalidisoituneita, kätensä tai jalkansa menettäneitä tai päähän haavoittuneita sotilaita.

Sota ja mielenrauha ei suomalaisista sotaelokuvista poiketen kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan. Elokuva paljastaa vapaammin assosioituvan, universaalisti avautuvan henkisen tilan kuvamontaaseissaan. Saavutus, jota ei ole meillä liiemmin nähty. Tavanomaisemman puhuvat päät -asiametodin Matikainen onnistuu sulattamaan osaksi kokonaisuutta rintamaimpressionismin tarpeelliseksi täydennykseksi. Vasta Happoradion soittaminen lopussa on tyylirikko.

Aihe, näkökulma ja toteutus ovat niin kiehtovia, että lyhyt kesto hiukan harmittaa. Osarahoittaja Ylellä lienee valmis ohjelmapaikka elokuvan televisioesitykselle.

Sota ja mielenrauha -traileri / Trailer for War and Peace Of Mind from Kinocompany on Vimeo.

Hollywoodin nousevan ohjaajatähden kiitelty tieteiselokuva Arrival tarjoaa sentimentaalista soopaa

Hollywoodin nousevan ohjaajatähden kiitelty tieteiselokuva Arrival tarjoaa sentimentaalista soopaa.

Denis Villeneuve nousi amerikkalaisen rikosdraaman ykkösnimien kastiin elokuvillaan Incendies (2010), Vangitut (2013) ja Sicario (2015). Nyt hänen taiteellista vapauttaan rajoittavat latteat käsikirjoitukset, joiden laatimiseen hän ei ole itse osallistunut. Kliseistymisen rinnalla Villeneuvesta on kehittynyt yksi nykyelokuvan audiovisuaalisimmista elokuvantekijöistä.

Kanadan ranskankielisestä Quebecistä kotoisin olevan ohjaajan teokset ovat parhaimmillaan järisyttäviä kokemuksia, jotka on tehty katsottavaksi suurelta kankaalta elokuvateatterin pimeydessä. Yhä harvempi ensi-iltaelokuva menettää mitään pienemmältä ruudulta huonommalla äänentoistolla, joten tässä mielessä hän on jo nyt poikkeus. Elokuvan tulevaisuudesta vakavasti otettavana taiteenlajina kiinnostuneita kehitys on huolettanut jo pitkään.

Arrival (2016) on Villeneuven tähänastisen uran kallein teos. Siinä tuotannonnolliset vaateet puristavat hänen liikkumavaraansa vielä aiempaakin kapeampaan uomaan. Kädenjälki on yhä tunnistettava, mutta samalla huolestuttavia merkkejä geneerisyydestä on ilmassa.

Science fictionin karkeaa lajityyppiä edustava teos on tietoinen pyrkimys naittaa älyllisemmin motivoitunutta scifiä kaupallisesti helpommin markkinoitavaan muukalaisten tulon teemaan. Sen lähin sisarteos ei sentään ole Independence Day (1996) vaan Ensimmäinen yhteys (1997), jossa mieluummin punnitaan ihmiskunnan suhtautumista vieraisiin kuin halutaan räjäyttää heidät taivaan tuuliin.

Näyttävän toiminnallista spektaakkelia odottelevan aika voi käydä pitkäksi katsoessa elokuvaa kommunikoinnin vaikeudesta ja ihmiskunnan pienuudesta.

Selvimmin Arrival on ohjaajansa teos nimenomaan kuvallisen ilmaisun ja äänen aavamaisena yhdistelmänä. Syyllisyyden ja koston johtoajatukset sen sijaan loistavat poissaolollaan, mutta muiston ja psyyken kysymyksistä voi joku (yli-)innokas kenties vetää kaukaa haettuja yhteyksiä Villeneuven tuotannon mysteerisempiin painotuksiin.

Kahteentoista maailmankolkan osaan laskeutuvat soikionmuotoiset jättiläisalukset pelästyttävät kansakuntia kaikkialla, mutta herättävät myös uteliasta kiinnostusta. Ted Chiangin kirjasta laaditun käsikirjoituksen punnitumpaa laitaa edustavat esimerkiksi pyrkimykset valottaa ihmisten reaktiota pelkkää amerikkalais- tai maanpuolustusnäkökulmaa laveammin. Sotilaallinen varautuminen potentiaaliseen uhkaan ei tapahdu tällä kertaa tähtilippua heiluttavan sankaripresidentin johdolla, vaan avainhenkilöiksi nostetaan valkoisen tiedemaailman poikkeusyksilöt (Amy Adams, Jeremy Renner).

Lingvistiikan ja teoreettisen fysiikan asiantuntijat alkavat hakea keinoa keskustella muualta tulleiden kanssa, mutta yhteisen kielen löytäminen kysyy asemiesten hermoja. Forest Whitakerin ja Tzi Man yrmeät upseerit maapallon jättiläisvaltioista tasapainottavat elokuvan etnistä vaakaa kassahitiksi kaavaillun jutun sallimien rajojen verran. Rooleina ne ovat univormuparaatin jäykkiä ilmentymiä.

Näyttävän toiminnallista spektaakkelia odottelevan aika voi käydä pitkäksi katsoessa elokuvaa kommunikoinnin vaikeudesta ja ihmiskunnan pienuudesta. Yhteenoton odotuksen lisäksi haaleaa jännitystä haetaan viestien vaihdosta, joten elokuvan kannalta katsoja tulee kiinnittäneeksi liikaa huomiota esimerkiksi onnettomasti roolitettuun Renneriin.

Arrival on sinänsä kiehtova ajatus tehdä hoksnokkaa kysyvä suuren yleisön scifi, mutta sen ajatussisältö tarjoaa vain vastaavaa sentimentaalista soopaa kuin esimerkiksi Christopher Nolanin Interstellar (2014). Se lapioi kurkkuun ymmärryksemme rajat ylittävää kosmista lohdullisuutta näennäistieteellisten raamiensa siivellä. Sen imelän ikiaikainen viesti kehottaa tarttumaan hetkeen rohkeasti, vaikka sen lupaama onni jäisikin lyhyeksi.

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta

Hollywoodin kiistellyin elokuvantekijä putosi pohjalle noustakseen taas kerran todistelemaan masokistisen väkivallan välttämättömyyttä

Hollywoodin kiistellyin elokuvantekijä putosi pohjalle noustakseen taas kerran todistelemaan masokistisen väkivallan välttämättömyyttä.

Mel Gibson mellasti parin vuosikymmenen ajan Hollywoodin juhlittuna tähtinäyttelijänä masokistisissa rooleissa, joiden jumalallisia ulottuvuuksia hän on päässyt alleviivaamaan myös ohjaajan tuolilta. Historiallisissa teoksissaan hän todistelee aina väkivallan välttämättömyyttä.

Skotlantilaisen vapaustaistelijan verisyyttä ihannoiva Braveheart (1995), Jeesuksen uhrausta vanhatestamentillisesti painottava The Passion of The Christ (2004) ja muinaisen heimokulttuurin julmuutta huutava Apocalypto (2006) kertovat kaikkein eniten tekijänsä katolisesta fundamentalismista, jossa ei ole sijaa humanismille.

Väkivallan esittämiselle ei tietystikään voi vetää mittatikulla määriteltävää kohtuuden rajaa, mutta jossakin terveen ihmisen sietokykyä alempana se varmasti on. Veripaltun tyrkyttäminen moitteettomalla ammattitaidolla visualisoiduissa hidastuksissa ja kamera-ajoissa edustaa voimakkaan arvolatautunutta hurmoksellisuutta. Pelastus on mahdollinen vasta käsittämättömän kärsimyksen jälkeen.

Alkoholismin kanssa kamppaillut Gibson sysättiin tyystin syrjään amerikkalaisen elokuvateollisuuden eturivistä rasististen esiintymisten seurauksena viime vuosikymmenen lopulla. Hänen oma elämänsä on ollut kuin viiltävä vertaus ohjaustensa sadismista. Vain muutamia rooleja viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut mutta viinapirunsa tiettävästi hylännyt elokuvantekijä palaa nyt valokeilaan myös ohjaajana pitkän hiljaisuuden jälkeen vain osoittaakseen, ettei hän ole halunnut irtautua kaikista demoneistaan.

Mustavalkoinen maailma

Gibsonin elokuvien mustavalkoista maailmaa toistaa tällä kertaa aseistakieltäytymisen teema. Yhdysvaltojen ensimmäisen aseettoman sotilaan Desmond Dossin ulkoisesta kamppailusta vakaumuksensa puolesta armeijan käskyttäjiä vastaan muodostuu kaksintaistelu yksilön oikeuksien ja koneiston velvollisuuksien välillä.

Gibsonin todelliset motiivit tarttua aiheeseen eivät kuitenkaan liity tarpeeseen torjua turhia kuolemia mielettömässä hyökkäyksessä Hacksawn harjanteen päälle motteihinsa piiloutuneita, kiilusilmäisiksi pedoiksi luonnosteltuja japanilaisjoukkoja vastaan. Protestanttisiin kristittyihin kuuluvan adventistin näkökulma avaa ohjaajalle mahdollisuuden perustella aina vain uusien uhrauksien hyödyllisyyttä.

Mitä tiukemmin Andrew Garfieldin esittämä armeijan vapaaehtoinen sitoutuu aatteeseensa kokemastaan simputuksesta ja nöyryytyksestä sekä todennäköisestä kuolemasta huolimatta, sitä selvemmin katsoja ymmärtää elokuvan poliittisen viestin yksilöiden sokeasta antautumisesta heistä piittaamattomien instituutioiden armoille. Sodan myllyt jauhavat kaikista jauhelihaa, mutta antaa mennä vain.

Sankari vailla vertaa

Muotoonsa, rakenteeseensa ja kuvastoonsa elokuva puolestaan lainaa ensin avausjakson Terrence Malickin Veteen piirretystä viivasta (1998) siirtyäkseen sitten Stanley Kubrickin Vietnam-teoksen Full Metal Jacket (1987) kaksijakoisuuteen nuorten värvättyjen koulutuksesta ja teorioiden käytännön toteutuksesta. Silmätikuksi heti joutuvaa kapinallista epäillään ensin pelkuriksi, mutta rintamalla tämä osoittautuu tietysti luoteja hämmästyttävän taiturimaisesti vältteleväksi ja rohkeutensa yliluonnollisen sitkeästi todistavaksi sankariksi.

ELOKUVA:
Hacksaw Ridge – aseeton sotilas
Ohjaus: Mel Gibson
Pääosissa: Andrew Garfield, Teresa Palmer, Luke Bracey, Sam Worthington
2016, 131 minuuttia
★☆☆☆☆

Hacksaw Ridge – aseeton sotilas (2016) alkaa paperinmakuisena pyörittelynä vaihtuakseen toisen tuntinsa ajaksi räjähtävien pommien ja läpäisevien luotien kyllästämäksi teurastukseksi, jonka sotilaallista perustetta ei voi ymmärtää. Gibsonin rotuvihamieliseltä vaikuttavassa propagandassa kasvoton vihollinen leimataan taas kerran primitiiviseksi roskaporukaksi.

Viimeisessä kuvassa kristuksen kaltaisena verisenä myyttinä korkeuksista maan kamaraa kohti laskeutuvan päähenkilön symboliikkaa ei tarvitse paljon arvailla.

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta

Ylistetty britti teki palkitun elokuvan puusepästä, jonka hyvinvointivaltio haluaa tappaa

Ylistetty britti teki palkitun elokuvan puusepästä, jonka hyvinvointivaltio haluaa tappaa.

Ken Loach täytti kesällä 80 vuotta. Veteraanin ensimmäinen pitkä elokuva ilmestyi 1960-luvun lopulla täysin erilaiseen maailmaan, mutta hän ei ole vuosikymmenten aikana juuri tinkinyt näkökulmistaan tai työskentelymetodeistaan. Proletaariteoksistaan tunnettu brittirealisti kuvaa duunariluokkaa maanläheisesti ilman näyttäviä krumeluureja.

Etenkin festivaaliyleisöt ja kriitikot arvostavat köyhien ja alistettujen asialla pitkäjänteisesti puhuttelevaa elokuvantekijää. Loach lukeutuu myös siihen harvalukuiseen joukkoon, jonka teokset ovat voittaneet kahdesti Cannesin filmijuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun.

Irlannin itsenäisyystaistelusta kertova The Wind That Shakes the Barley (2006) oli ensimmäinen, viime keväänä palkittu ja nyt Suomeen saapuva I, Daniel Blake (2016) toinen. Minusta kumpikaan ei kuulu ohjaajan avainteoksiin, ja pystit kielivät raatien kompromisseista.

Käsityöläisen kärsimys

Tällä kertaa arkinen työläissankari on leskeksi jäänyt ja sydänkohtauksesta toipuva viisikymppinen puuseppä. Työkiellon lääkäriltään saanut mies huomaa joutuvansa hänen työttömyysturvahakemuksensa evänneen vastahakoisen systeemin rattaisiin, jonka tiukkapipoisista vaatimuksista ja uusista digitaalisuuksista vanhan maailman käsityöläisjäärä ei ymmärrä tuon taivaallistakaan. Syntyy absurdi ristiriita, kun hänen olisi yhtäältä osoitettava tarmokkuutta työnhaussa työllistymistukea saadakseen ja toisaalta todistettava työkyvyttömyytensä työttömyysturvaan.

Byrokraattisesta painajaisesta kertoo jo elokuvan avaava keskustelu, jossa emme heti näe näyttelijä Dave Johnsin tuskastuneita kasvoja vaan kuulemme vain hänen hermostuneen äänensä. Kaavamaiset kysymykset Danielin voinnista tuovat suomalaisille mieleen nykyisen hallituksen kaavailemat työttömien työnhakijoiden määräajoin toistettavat haastattelut. Ikänsä työtä tehnyttä konkaria tunnutaan nöyryytettävän, sillä yksityisen firman työntekijää valtion laskuun arvioiva nainen ei tahdo kuunnella tämän todellista sanomaa.

Systeemi haisee

Vasemmistolaisesti yhteiskuntaa katsovien voi olla houkuttelevaa nielaista Ken Loachin kriittiset myrkyt mukisematta. Taantuvaan teollisuuskaupunkiin Newcastleen sijoittuvan teoksen taiteelliset painotukset ovat älykkään taiteilijan punnittuja vetoja, joita ei kukaan pääse leimaamaan valheellisiksi.

I, Daniel Blake näyttää näet ruohonjuuritasolla, kuinka helposti kuka tahansa saattaa päätyä systeemin silmätikuksi ilman omaa syytään, terveyden menetettyään tai muuten epäonnisena. Puusepän tarinaa täydentää yksinhuoltajaäidin toivottomuus, kun myös häntä uhkaa henkilökohtainen konkurssi. Kun epäreilusti kohdellut päästävät höyryjä yhdessä, jaetusta ahdingosta sukeutuu nurkkaan ajettujen solidaarinen ystävyys. Loach kuuluukin Aki Kaurismäen hengenheimolaisiin.

ELOKUVA:
I, Daniel Blake
Ohjaus: Ken Loach
★★★☆☆
Pääosissa: Dave Johns, Hayley Squires
2016, 101 minuuttia

Näin kaunista ajatusta en tietenkään tahdo arvostella, enkä ıliioin ohjaajan tuntua kuvaamiensa henkilöiden arkeen. Mikään ei ole elokuvassa yhtä vaikeaa kuin kaikkein tavallisimman näyttäminen uskottavasti. Sen puolen Loach taitaa. Kriitinen moite tulee painotuksista, joilla hän ohjaa katsojan ajattelua oman agendansa taakse.

Minun silmääni esimerkiksi tapa, jolla työttömyystoimiston johtajat leimataan kovasydämisiksi pilkunviilaajiksi vaikuttaa tarkoitushakuiselta. Kun taas tavalliset kaupunkilaiset yhtyvät hurraamaan Danielin kapinalle toimiston edustalla, kohtaus ei vaikuta luonnolliselta vaan pikemminkin elokuvantekijän populistiselta tuohtumukselta yksilön epämääräistä pompottelua vastaan. Ristiriitaista vaikutelmaa lisää äidin ainoaksi vaihtoehdoksi tarjottu prostituutio. Henkilöiden surkeutta kehystää, totta kai, hiipuvan pohjoisenglantilaisen kaivosjätin ankea harmaus, jota vain heidän jaettu humanisminsa valaisee.

Köyhien ja kurjien voivottelevaksi seremoniaksi kääntyvä teos edustaakin julistukseltaan toisteista elokuvaa, joka haluaa jättää kurjan olon. Näin se pääsee alleviivaamaan, ettei yhä globalisoituvassa, oikeamieliset dinosauruksensa ja madonnansa hylkäävässä maailmassa ole enää oikeutta vaan hämärän järjestelmän puolelta ainoastaan tyrmistyttävää kohtuuttomuutta. Oikeansuuntainen idea kaipaisi hienovaraisemman toteutuksen.

Toivotaan, ettei tilanne Suomessa ole vielä näin huono kuin Loachin Britanniassa.

RANE AUNIMO
DEMOKRAATTI

Keskustelua aiheesta

Suomalainen törky myy nyt kuin häkä — ”Kiitos kaikille!”

Luokkakokous 2 – Polttarit -elokuvalla on avausviikonloppunsa jälkeen koossa ennakoineen jo 116 861 katsojaa. Jatko-osakin kertoo sikailevien mieskaverusten edesottamuksista.

Pelkästään perjantain ja sunnuntain välisenä aikana elokuva keräsi 83 381 katsojaa. Kyseessä on vuoden kovin kotimaisen elokuvan avausviikonloppu — ei kuitenkaan aivan yhtä kova kuin edeltäjällään.

Elokuva tuli ensi-iltaan keskiviikkona 2.11.2016.  Elokuvan on ohjannut Taneli Mustonen. Yhtä pääosaa esittää Sami Hedberg.

— Huippuyleisömäärä, kiitos kaikille! Kyllähän Suomessa vielä yleisöä riittää, toivottavasti he löytävät tiensä elokuviin.

Ensimmäinen Luokkakokous-elokuva ilmestyi vuonna 2015. Se keräsi teattereissa yli puoli miljoonaa katsojaa. Se on toiseksi katsotuin kotimainen elokuva 2000-luvulla.

Kummatkaan elokuvat eivät ole lukeutuneet arvostelumenestyksiin, mutta suuri yleisö on ollut toista mieltä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Niinistö kehuu Leonardo DiCapriota — ”Aikaa on seuraavat 20 vuotta”

Kuva: Lehtikuva / Jussi Nukari

Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö kehuu verkossa vapaasti katsottavissa olevaa tuoretta Before the Flood -elokuvaa, joka kertoo ilmastonmuutoksesta. Teoksen taustalla ovat Hollywoodin supertähti Leonardo DiCaprio ja monista tv-sarjoista tuttu näyttelijä Fisher Stevens.

— DiCaprio ja Fisher Stevens ovat tehneet hienon ja tärkeän elokuvan ilmastonmuutoksesta. Before the Flood kertoo siitä, kuinka ainoan planeettamme tulevaisuus on ihmisen toiminnan takia vaakalaudalla. Jäätiköt sulavat, myrskyt lisääntyvät ja kuivuus pahenee – ruuantuotanto heikkenee ja ilmastopakolaisuus lisääntyy.

Niinistö kirjoittaa Facebook-sivuillaan, kuinka Pariisin ilmastosopimuksessa valtiot osoittivat sitoutumista päästöjen vähentämiseen. Tämä ei vielä riitä.

— Lisää toimia tarvitaan. Before the Flood kertoo kuinka maapallon ja lastemme tulevaisuuden pelastaminen on mahdollista. Olkaamme itse se muutos, jota me maailmalta ja muilta ihmisiltä odotamme. Aikaa on seuraavat 20 vuotta muuttaa talous kestäväksi ihmiselle ja ympäristölle. Yhdessä voimme sen tehdä.

Keskustelua aiheesta