Turva – Hymy

Hakaristiliput Mannerheimintiellä hätkähdyttävät aavemaisessa ja hypnoottisessa suomalaiselokuvassa

Kotimainen dokumenttielokuva porautuu rintamasotilaiden psyykeen.

Ari Matikaisen erinomaisen tärkeän dokumenttielokuvan tuntojaan purkavia ääniä ovat rintamalle lähetetyt nuoret sotilaat sekä uudemman polven historioitsijat ja tutkijat. Toista maailmansotaa ja erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton välistä jatkosotaa ei ole katsottu elokuvissamme juuri tästä näkökulmasta luultavasti koskaan aiemmin. Fiktion puolella Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985) tekee kyllä tietoista pesäeroa Edvin Laineen kanonisoituun historiankirjoitukseen vanhojen jermujen taisteluretkestä suuremman Suomen häilyvään unelmaan.

Jatkosota oli nimenomaan nuorten miesten, monesti tuskin parikymppisten maailmaa näkemättömien maalaispoikien tulikaste. Heillekin uusi sota oli osin myyty talvisodasta jääneellä revanssihengellä ja vielä sen varjolla, ettei näillä ollut omakohtaista kokemusta taistelujen raadollisesta todellisuudesta.

Rintamalla pahimmin traumatisoituneet eivät olleet tärähtäneitä tai hulluja, jotka olisivat olleet sokkihoidolla ”säikytettävissä” taistelukuntoisiksi, vaan psyykkisesti vaikeasti vammautuneita järkyttävissä olosuhteissa, joissa yhdistyivät pommien ja luotien kauhut sekä pitkän asemasotavaiheen riipivä kuoleman odotus. Silti psykiatriseen hoitoon pääsivät vain ne, jotka olivat menettäneet täysin toimintakykynsä.

Tästä historiallisesta ja lääketieteellisestä tosiasiasta Ville Kivimäki kertoo jo väitöskirjassaan Murtuneet mielet, mutta nyt Matikainen tuo senkin antia valkokankaalle visuaalisen median hätkähdyttävyydellä. Kirjallisuus ei ole elokuvaa huonompaa vaan erilaista. Molemmille on paikkansa ja tilauksensa, mistä kielii Kivimäen opukselle myönnetty Tieto-Finlandia-palkinto vuonna 2013.

ELOKUVA:
Sota ja mielenrauha
Ohjaus: Ari Matikainen
2016, 72 minuuttia
Ari Matikaisen ohjaama ja käsikirjoittama Sota ja mielenrauha (2016) on lähellä vuoden parhaan kotimaisen dokumenttielokuvan palkintoa, vaikka elämme vasta maaliskuuta. Sen nimi viittaa tietysti Leo Tolstoin romaaniklassikkoon. Elokuva kumoaa suureen suomalaiseen sankaritarinaan kuuluvia sotamyyttejä niin yksilön kuin kansankunnankin tasolla. Jälkimmäistä on puolestaan käsitellyt kirjoissaan nykyisin eduskuntatutkimuskeskuksen johtajana toimiva Markku Jokisipilä, yksi elokuvan asiantuntijanimistä.

Matikainen näyttää muun muassa kirkkaissa värikuvissa liehuvat hakaristiliput Helsingin Mannerheimintien varrella välirauhan aikana kesällä 1940 yleisurheilumaaottelun yhteydessä. Niiden näkeminen nyt, väreissä, tekee hurjan vaikutuksen.

Mutta itse elokuva on silti rintamasotilaiden, joiden muistiinpanoista kirjeisiin ja päiväkirjoihin välittyy todellisuuden paljastuminen muuksi kuin oli kuviteltu. Olennaiset toiveet piirtyvät esiin: mitä olisi kokea elämä, entä nainen? Tutkija Jenni Kirves huomauttaa, ettei nuorimmilla ollut luultavasti mitään kokemusta sukupuolisesta kanssakäymisestä. Sota katkaisi perheen perustamisenkin odotukset.

Ari Matikainen tekee uhkarohkeaa ja siksikin arvostettavaa mielleyhtymäelokuvaa tunteista ja kokemuksista, joista ei rakennu yhden yksilön tai muutaman yksilön tarinaa vaan niiden kaikkien yleispätevä summa. Kirjeiden lisäksi hänellä on käytössään laaja arkistoaineisto valokuvia, elokuvia ja radioäänitteitä. Niistä muodostuu kollaasidokumentti, joka porautuu tuntemattoman ja siksi tunnistettavan sotilaan pään sisään.

Sota ja mielenrauha poikkeaa suomalaisista sotaelokuvista: se ei kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan.

Huomiota herättää esimerkiksi elokuvan tapa hidastaa kuvaa ja yhdistää se äänimaailman teollisuuskolinaan. Vaikutelma on aavemainen ja hypnoottinen. Silti tekniikka ei perustu vääristelyyn, summittaisten tuokiokuvien alleviivaukseen. Kuvat raajojaan venyttelevistä nuorukaisista ovat mielessä, kun Matikainen myöhemmin leikkaa ruutuun invalidisoituneita, kätensä tai jalkansa menettäneitä tai päähän haavoittuneita sotilaita.

Sota ja mielenrauha ei suomalaisista sotaelokuvista poiketen kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan. Elokuva paljastaa vapaammin assosioituvan, universaalisti avautuvan henkisen tilan kuvamontaaseissaan. Saavutus, jota ei ole meillä liiemmin nähty. Tavanomaisemman puhuvat päät -asiametodin Matikainen onnistuu sulattamaan osaksi kokonaisuutta rintamaimpressionismin tarpeelliseksi täydennykseksi. Vasta Happoradion soittaminen lopussa on tyylirikko.

Aihe, näkökulma ja toteutus ovat niin kiehtovia, että lyhyt kesto hiukan harmittaa. Osarahoittaja Ylellä lienee valmis ohjelmapaikka elokuvan televisioesitykselle.

Sota ja mielenrauha -traileri / Trailer for War and Peace Of Mind from Kinocompany on Vimeo.

Synkin hetki (2017): Winston Churchill käskyttää kurittomat väistämättömien uhrausten taakse perinnetietoisessa draamassa

Kuva: Jack English / Focus Features
Äksy vanha herra. Winston Churchill (Gary Oldman) haluaa vain voittaa.

Brittien takuuvarmassa epookkituotannossa kesällä ilmestynyt Christopher Nolanin tekninen sotaelokuva Dunkirk (2017) ja nyt teattereihin Suomessa saapuva Synkin hetki (2017) ammentavat kumpikin brittiarmeijan pelastumisesta pienen ranskalaiskaupungin rantakaistaleelta meren yli kotiin alkukesästä 1940. Joe Wrightin elokuvassa ”Dunkerquen ihmeenä” tunnettu siivu historiaa on kuitenkin vain sivutapahtuma, joka osui Winston Churchillin pääministeriksi nousun repivään alkuun.

Toisen maailmansodan ensivaiheita ja -vuosia määritti Hitlerin natsien ja Saksan ennennäkemättömän tuhovoimaisen armeijan Wehrmachtin vastustamaton vyöryminen halki manner-Euroopan. Länsirintaman taistelut alkoivat keväällä 1940, ja jo kesäkuuhun mennessä myös vanha verivihollinen Ranska oli polvillaan.

Isossa-Britanniassa heikko, natsidiktatuuria nöyristellyt ja diplomatiaan viimeiseen saakka uskonut pääministeri Neville Chamberlain sai väistyä. Tilalle nousi monien halveksuma mutta myös arvostama kiukkupussi Churchill, joka kokosi kriisiajan koalitiohallituksen opposition tuella.

Koko konkkaronkka juhlii Euroopan etevintä ja uskaliainta pääministeriä.

Tästä käynnistyy historiallisista kuvauksistaan palkitunkin Wrightin perinnetietoinen näköispatsasdraama, jonka tapahtumat uskalletaan rajata onneksi vain muutamaan viikkoon. Sen aikana alaisilleen, vaimolleen ja työtovereilleen äksyilevä vanha herra Churchill kamppailee paitsi ulkoisia myös sisäisiä vihollisiaan vastaan sekä pyrkii vakuuttamaan epäilijät tulevien uhrausten välttämättömyydestä.

Muun muassa kuuluisaa ”Verta, uurastusta, hikeä ja kyyneleitä” -puhetta pääsee pitämään viinaan meneväksi ihrakkaaksi pääministeriksi maskeerattu Gary Oldman, joka kasvaa Leonin (1994) korruptoituneesta nilkkipoliisista Hitlerille ja muutamalle muullekin luuta kurkkuun iskeväksi valtiomieheksi.

Elokuvan Churchill on asemastaan huolimatta politiikan protokollan ulkopuolinen, jopa kapinallinen, jolla ei ole luotettuja ystäviäkään. Perhe on alistunut isän julkisen uran ensisijaisuudelle, mutta palkinto on viimein käsillä, kuten vaimoa esittävä Kristin Scott Thomas saa hampaidensa välistä kireän hymyn seasta sanotuksi.

Churchillin vastustajiksi kotimaassa käsikirjoittajat lukevat sotakabinettiin kuuluvat hillityn Chamberlainin ja etenkin juonittelevan, mutta myös avoimesti uuden pääministerin natseja kumartamattoman linjan kyseenalaistavan ulkoministeri lordi Halifaxin. Historiallisia faktoja varmaankin kuta kuinkin kunnioittava tulkinta saa vain elokuvassa niin klassisia latuja kulkevan muodon, ettei siinä ole sijaa minkäänlaisille ”yllätyksille”.

ELOKUVA:
Synkin hetki
Ohjaus: Joe Wright
Pääosissa: Gary Oldman, Kristin Scott Thomas, Lily James, Stephen Dillane, Ronald Pickup, Ben Mendelsohn
2017, 125 minuuttia
★★☆☆☆

Ohjaaja Wright tekee siis selvästi voittajien historiaa samaan tyyliin kuin esimerkiksi Steven Spielberg epookeissaan. Elokuvaa katsoessa näkee liian varhain, ketkä ovat menestyjien puolella ja ketkä häviäjien. Halifaxista muotoillaan kiero vehkeilijä, vaikka tämän rauhaa korostavat ajatukset ovat ymmärrettäviä. Tästä syntyy jälkiviisas, latistava vaikutelma, vaikka visuaalinen jälki on kaikkinensa pikkutarkan oloista ja punnittua.

Jonkinlaisiksi erikoisuuksiksi tai sen tavoitteluksi jäävät ohjaajan suosimat toistuvat lintuperspektiivit, joilla kaiketi yritetään ilmavoittaa kamari-, bunkkeri- ja juhlasaliepookin sinänsä laadukasta mutta auttamattoman tunkkaista televisiomaisuutta.

Synkin hetki hehkuttaa paitsi Churchillin sokeaa uskoa sotimisen tarpeellisuuteen myös tavallisen kansan taipumattomuutta ulkoisen uhan ikeessä. Metrovaunuun viedyssä avainkohtauksessa maistuu astia, kun maireaksi ja lempeäksi äkisti nahkansa luova ärhentelijä karistaa omat epäilynsä oikeassa olemisestaan saadessaan tykkilinjalleen rahvaan vankkumattoman hyväksynnän. Kuningaskin kääntää kelkkansa.

Moisen pyhittämisen jälkeen alahuoneelle pidettävä kurinpalautuspuhe on enää pelkkä muodollisuus koko konkkaronkan juhliessa Euroopan etevintä ja uskaliainta pääministeriä syrjäytettyä edeltäjää myöten. Vain nyrpeä Halifax jää murjottamaan orrelle.

Keskustelua aiheesta

Viulisti (2018): Paavo Westerbergin debyytti on näyttävä mutta kliseinen melodraama taiteen uhrauksista ja kielletyistä tunteista

Kuva: Mjölk Movies/Malla Hukkanen

Taiteilijaperheessä varttuneelle Paavo Westerbergille Viulistin (2018) kaltainen klassisen musiikin kentälle sijoittuva tunteellinen draama on tietyssä mielessä ellei nyt helppo niin ainakin odotetunkaltainen avaus vihdoin ohjaajana, johon ruotuun olin itse kaavaillut lahjakasta käsikirjoittajaa heti Irtiottoja-televisiosarjan (2003) ja Pahan maan (2004) taidonnäytteiden jälkeen. Parhaiten Westerberg on kai silti tunnettu teatterista. Viulisti todistaa onneksi, että kirjoittajalla on visuaalinen mieli.

Tyydyttävimmin hänen debyyttinsäkin onnistuu nimenomaan kuvallisesti ja etenkin joidenkin soittojaksojensa hektisyydessä. Kuvaaja on lainattu Puolasta: Marek Wieser, jonka otoksissa on imua. Toisaalta yllättävää ja harmillista, ettei Westerberg ohjaa heti esikoiselokuvanaan omaa käsikirjoitusta jostakin oikeasti merkityksellisestä aiheesta, jonka käsittelyyn hänelle on todistetusti kykyjä.

Viulistin skenaario tulee tosin läheltä: siitä vastaa Westerbergin elämänkumppani Emmi Pesonen, jonka tyyli voikin olla lähempänä säätiön tukirahoista päättävien viskaalien mieltymyksiä. Tarinan kivirekenä ovat tuhannesti vatvottu ihmissuhdesaippua ja klassisen kolmiodraaman kuviot, joita eliittitaiteen maailman on tarkoitus ylentää.

Konserttisalien prameus ja merenrantakotien ylellisyys eivät peitä heikkojen ihmisten viallisuutta.

Auto-onnettomuudessa kansainvälisen uransa menettävä huippumuusikko (Matleena Kuusniemi) löytää ammatillisen uransa kariutumiseen lohtua vain nuoren oppilaansa (Olavi Uusivirta) lahjakkuudesta, mutta joutuu nopeasti kohdakkain myös kiellettyjen tunteidensa kanssa. Lupaava nuorukainen näet osoittaa itsekin mielenkiintoaan opettajaansa kohtaan, ja pedagoginen asetelma muuttuu kielletyksi rakkaussuhteeksi.

Kypsän viulisti-Karinin raa’an intohimon kloppia kohtaan ymmärtää eräänlaiseksi korvikkeeksi himmenneestä tähtiloistosta, etenkin kun hän on valinnut aviomiehekseen ja lapsensa isäksi työteliään ja turvallisen mutta ilmiselvän tylsimyksen Jaakon (Samuli Edelmann). Soittaja janoaa itsensä ilmaisun yleisön edessä tuomaa jännittävää kipinää ja ehkä hyväksyntääkin. Kun hän ei voi niitä enää saada tutusta paikasta, nainen alkaa elää kiihkeän rakastajansa kanssa tälle rakentamaansa unelmaa entisen opettajansa (Silta-sarjasta tuttu tanskalainen Kim Bodnia) tarjoamassa tilaisuudessa.

Pesonen on kirjoittanut tietysti heillekin menneen romanssin, jota molemmat muistelevat lämpimästi. Hetken on yhtä mukavaa kuin Putte Possun nimipäivillä.

Konserttisalien prameus ja merenrantakotien ylellisyys eivät peitä heikkojen ihmisten viallisuutta, koska he itsekkäinä haluavat saada kaiken. Keski-ikäisen naisen hairahduksen nostaminen teoksen tarinalliseksi selkärangaksi on feministisessä luennassa ristiriitainen teema, koska tämän syyllisyyttä moukaroidaan lopulta monelta rintamalta. Vaikea ajatella, että miehen toimia vastaavassa tilanteessa maustaisi samanlainen kaiken menettämisen leima vaan pikemminkin puhdistautumisen mahdollisuus.

Toisaalta Viulisti kertoo ehdottomuudesta, jota ilman musiikissa ei saavuta suuria voittoja. Omanlaisensa klisee ja myytti sekin, että lupauksesta nuijitaan vasta kärsimysten ja pettymysten kautta opettajansa vakuuttava taiteilija.

Nautinnollisimmillaan Viulisti on puhtaana audiovisuaalisena elämyksenä, eikä niinkään juonen ja dialogin latteuksissa. Eniten turhauttaa osaavan ja karismaattisen Kuusniemen puolesta, joka pinnistelee kirjoitetun oloisesta hahmostaan esiin vähän todellistakin särmää.

Paavo Westerbergin jatkosta kameran takana lopputulos antaa ainakin yhtä paljon kysymysmerkkejä kuin vastauksia. Hakeako syvyyttä kauneuden rinnalle, enemmän persoonallisuutta kuin trendikästä pintaa?

ELOKUVA:
Viulisti
Ohjaus: Paavo Westerberg
Pääosissa: Matleena Kuusniemi, Olavi Uusivirta, Samuli Edelmann, Kim Bodnia
2018, 105 minuuttia
★★☆☆☆

Keskustelua aiheesta

TV-vinkki: Tekohampaisiin sonnustautunut kylähullu isä ei jätä aikuista tytärtään rauhaan

Yli kaksi ja puolituntinen Isäni Toni Erdmann (2016) on jo mittansa puolesta tavallista suurempi haaste, mutta teos on kuvattu kevyellä kalustolla välittömän tuntuisesti, kuin kaikuna uuden aallon perinnöstä.

Saksankielisyyttä ja juhlavaa kestoa ei kannata säikähtää, vaikka olisikin anglosaksien armoilla. Päällisin puolin elokuva vaikuttaa kertovan sinänsä yksinkertaisen tarinan aikuisen tyttären (Sandra Hüller) ja isän (Peter Simonischek) liki katkenneesta ihmissuhteesta, mutta taustalla virittyy myös laajempia ja kauaskantoisempia yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Tyylilajina on realistinen tragikomedia, farssikin. Hämmentävien kohtausten annetaan jatkua pitkään ja kasvattaa kummallisuuttaan. Kuin henkilöt olisivat piilokamerassa.

Hiljalleen maskien takaa paljastuvat tavoillaan yksinäiset lähisukulaiset.

Winfried ja Ines näyttävät ensin toistensa peilikuvilta. Pilailua harrastava eksentrinen isä on ”kylähullu”, joka koettelee sovinnaisuuden rajoja ihmeellisillä tempauksillaan. Tytär on kaavamaisissa housupuvuissa tärkeilevä konsultti, jonka tähtäimessä on seuraava askel uraputkessa.

Haluavatko menestyjät vain haudata omat ongelmansa ja hukkuuko inhimillisyys rahan alttarilla?

Keskeiset tapahtumat viedään Saksasta Bukarestiin, jossa Inesin edustama firma auttaa paikallista öljyjättiä ulkoistuksessa, toisin sanoen työntekijöiden irtisanomisessa. Esiin astuu Winfriedin alter ego, tekohampaisiin ja outoon peruukkiin pukeutunut Toni Erdmann, joka tunkeutuu tyttären elämään. Ehkä tämä jo toivookin isänsä huomiota, koska ei estä häiriköintiä. Silti kriittisempi ote myös rakastettavan rentun manöövereihin olisi tehnyt kokonaisuudesta perustellumman. Tonin uunoilu on yhtä lailla rasittavaa kuin hyväntahtoisen lempeää.

Vino ja etäinen ensituntuma henkilöihin on pitkälti näennäinen. Hiljalleen maskien takaa paljastuvat tavoillaan yksinäiset lähisukulaiset, jotka tarvitsevat yhteyttä toisiinsa. Vieraantumisen teema viedään konkreettisesti isän ja tyttären synnyinmaan rajojen ulkopuolelle Romaniaan. Näin ohjaaja Maren Ade laventaa näkökulman vaivihkaa poliittiseksikin — kuinka tarkoituksellisesti?

Isäni Toni Erdmann kuvaa perhepotrettinsa ohella rikkaan lännen ja köyhemmän idän epätasapainoista riippuvuussuhdetta vertauksellisen oloisesti. Haluavatko menestyjät vain haudata omat ongelmansa ja hukkuuko inhimillisyys rahan alttarilla?

Suurimman muutoksen elää viilipyttymäisyyttään varjeleva Ines, jonka muotokuvasta olisi voinut tehdä pelottavan trillerin viimeistään vaiheessa, jolloin hämmentyneet vieraat saapuvat hänen tupaantuliaisiinsa. Karvaisen isän sanaton läsnäolo muuttaa kipeänkalsean kohtauksen lopulta hellyttäväksi. Samalla ”Toni Erdmann” menee ihon alle salakavalasti.

ELOKUVA:
Isäni Toni Erdmann
Yle Teema 27.12. klo 22
Ohjaus: Maren Ade
★★★☆☆
Pääosissa: Peter Simonischek, Sandra Hüller
2016, 162 minuuttia

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

95 (2017): Jääkiekon maailmanmestareista kertovassa Aleksi Mäkelän urheiluelokuvassa diskopelle ruotsalainen johdattaa Leijonat kultaan

Jens Hultén näyttelee kultavalmentajaa.

Sota ja huippu-urheilu edustavat yhtenäiskulttuurin viimeisiä linnakkeita 2010-luvun Suomessa. Tuntemattoman sotilaan (2017) menestys mykistää.

Ainakin paperilla maamme ensimmäisestä jääkiekkoilun maailmanmestaruudesta ammentavan elokuvan luulisi kiinnostavan suurta yleisöä, joka tuijottaa keväisin b-luokan kamppailuja hurmostilassa ja odottaa parhaillaan NHL-tähdistä siivottuja olympialaisia kuumeisesti. Paha vain, ettei sinänsä ytimekkäästi nimetty 95 (2017) onnistu saamaan dramatisoituihin kohtauksiinsa häivääkään mainitun kevään joukkohysteriasta.

Paljon ulkourheilullisiakin merkityksiä saaneesta, lama-Suomen ahdistuksen uloshuutaneesta historiallisesta voitosta saisi luultavasti paljon vakuuttavamman teoksen puhtaana dokumenttielokuvana. Arkistoista kaivettujen pelinäytteiden kylkeen leikatut näytellyt harjoituskuviot ja aitioeläytymiset ovat niiden rinnalla auttamattoman kömpelöitä ja teatraalisia.

Cameo-rooleissa vilahtavat maailmanmestarit ovat tuovinaan teokseen tarttumapintaa kultakeväästä.

Äijäfilmeistään tunnetun Aleksi Mäkelän henkilöohjauksessa ruotsalainen Curt Lindström (Jens Hultén)on huvittava diskopelle, jonka kiekkoliiton yksinvaltias Kalervo Kummola (Hannu-Pekka Björkman) pestaa pettymykseen päättyneiden kisojen jälkeen päävalmentajaksi suoraan tanssilattialta.

Munasuojissa ilmakitaraa soittaneen, turnauksessa kokonaan ilman peliminuutteja jääneen konkarivahdin Jukka Tammen (Lauri Tilkanen) aviokriisin nostaminen elokuvan yhdeksi aihioksi on niin ikään erikoinen ratkaisu käsikirjoitukselta semminkin kun kaikki muut, ratkaisupelaajatkin jäävät ilman persoonallisia luonnehdintoja. Cameo-rooleissa vilahtavat maailmanmestarit ovat tuovinaan teokseen tarttumapintaa kultakeväästä.

95 laskettelee odotettua latua kohti ratkaisuottelua, jossa Leijonat pääsevät kuittaamaan vuosien aikana kertyneitä kalavelkoja, joita teos esittelee prologissaan. Jos elokuvan tarkoituksena on nostattaa urheilutunnelmaa kisaturistiveijarien laivamatkailulla tai saattokodissa makaavan syöpäpotilaan (Pekka Strang) viimeisellä toiveella, epäonnistuvat tekijät aikeissaan. Kaljakoreja ystävälleen salakuljettavan retkueen mukana on kai tarkoitus tulla myös inhimillistä säröä, mutta haaveeksi jää.

Itse turnaus Ruotsin maaperällä jätetään ihmeellisen vähälle. Joukkueesta, sen vahvuuksista tai päävalmentajan laatimasta taktiikasta avataan tuskin alkeitakaan. Vähän paremmin ja enemmän taistelua tuskin tyydyttävät lajifanaatikkojen tarpeita.

Kaikkein kummallisinta puolta elokuvassa edustaa silti äidin (Laura Birn) ja tämän jääkiekkoilevan pojan keskinkertaisuuden hyväksymisen lattea opetus, joka tähdentää vanhemman vastuuta jälkikasvun rajoitteiden hoksaamisessa. Jonkinlaisena perhefilmin säyseänä viestinä se on kaukana teoksen varsinaisesti kuvaamasta huippu-urheilun vaatimuksesta.

ELOKUVA:
95
Ohjaus: Aleksi Mäkelä
Pääosissa: Jens Hultén, Laura Birn, Samuli Edelmann, Hannu-Pekka Björkman, Lauri Tilkanen, Mikko Leppilampi, Pekka Strang
2017, 105 minuuttia
★☆☆☆☆

Keskustelua aiheesta

Suburbicon (2017): George Clooneyn väkivaltainen satiiri haukuttiin kotimaassaan lyttyyn kenties siksi, että se kertoo amerikkalaisten härskistä tekopyhyydestä

Valhe. Julianne Moore (vas.) ja Matt Damon (kesk.) todistajina.

Yhteiskunnallisesta aktiivisuudestaankin tunnettu näyttelijä-ohjaaja George Clooney vastusti takavuosina näkyvästi Irakin sotaa ja tuki Barack Obaman valintaa Yhdysvaltain presidentiksi. Media ja valta toistuvat aiheina Clooneyn omissa ohjaustöissä, joissa yksilöiden moraalisesta prismasta heijastuvat kansakunnan yleisemmätkin tunnot.

Vahvimpana yksittäisenä otoksena mieleen on jäänyt mustavalkoisen Hyvää yötä ja onnea -elokuvan (2005) väkevä loppukohtaus, amerikkalaisittain harvinaisen suoraan älyä puhutteleva jakso, jossa toimittajalegenda Edward R. Murrow (viileä David Strathairn) argumentoi kriittisen journalismin tarpeesta pinnallisia trendejä vastaan. Clooney itse on siis profiloitunut töidensäkin perusteella liberaaliksi demokraatiksi.

Suburbicon (2017) on epätasaisen uran mutta vahvoja yksittäisiä jaksoja kameran takana tehneen Clooneyn kuudes ohjaustyö, joka lytättiin kotimaassaan Yhdysvalloissa lähes yksimielisesti. Tikun nokkaan nostettiin etenkin tarinan afroamerikkalainen perhe, joka arvostelijoiden mielestä jätettiin rasismia käsittelevässä elokuvassa pelkkään sivuosaan.

Makuasia, pitääkö amerikkalaisten hylkimisreaktiota väärin- vai oikeinymmärtämisenä. Ensimmäistä tulkintaa puoltaa huomio siitä, että valkoisten lähiön mustaksi silmätikuksi muuttavien tulokkaiden on tarkoitus ollakin sivuun sysättyjen roolissa. Toisaalta itserakkaat amerikkalaiset ovat saattaneet hoksata elokuvan ivan liiankin vihlaisevaksi mutta torjuvat sen defenssinomaisesti.

Julkisuudessa kerrottujen tietojen mukaan Coenin veljekset tekivät elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen yli 30 vuotta sitten heti läpimurtoteos Blood Simplen (1984) jälkeen. Skenaariota sittemmin täydentäneiden Clooneyn ja Grant Heslovin panos näkyy otaksuttavasti eniten edelliselle ominaisissa poliittisissa painotuksissa, jotka 1950-luvun lopun kontekstista huolimatta edustavat elokuvassa nykyaikaa.

Ensimmäisten kuvien jälkeen elokuva vaikuttaa Truman Shown (1998) tai Pleasantvillen (1998) kaltaiselta tahallisen muoviselta fantasialta. Itse rikostarina on kuitenkin läpeensä coenmainen kuvaus itsekkäiden ihmisten petollisesta ahneudesta, jota ohjaaja laajentaa koko yhteisön suvaitsemattomuuden ja mädännäisyyden läpileikkaukseksi.

Näyttelijänä kapea mutta Tom Ripleyn (Lahjakas herra Ripley, 1999) ja nyt Gardner Lodgen kaltaisten petkuttajien osiin mainiosti istuva Matt Damon esittää valkokaulustoimiston pikkupomoa ja perheenisää, joka pyörätuoliin päätyneestä vaimostaan (Julianne Moore) ja veloistaan päästäkseen sotkeutuu epätoivoiseen suunnitelmaan paikallisten amatöörigangsterien kanssa, jotka eivät katso miehen pelastautumisyrityksiä hyvällä.

Pyrkyrin rikoskumppaniksi ryhtyy vaimon identtinen kaksonen (Moore tuplaroolissa).

Oscar Isaacille on puolestaan suotu mitä tyypillisin Coen-sivuosa: sutki vakuutusetsivä, jolla on omat virityksensä kaikkien tappioksi varmuudella kääntyvässä murhapelissä.

Gardner Lodge ei ole hätkähdyttävä poikkeus vaan katkeran yhteisön moraalinen keskipiste.

Elokuvan nimessä mainittu Suburbicon on amerikkalainen onnela, valkoinen idylli ilman yhteiskunnallisia ongelmia, köyhyyttä ja luokkaeroja. Siis valhe, josta tekijät viiltävät paiseen halkaisevan mustan komedian ja ruumiskasaa kasvattavan satiirin.

Elokuva näyttää etuoikeutettujen ihmisten härskin tekopyhyyden ja kyltymättömyyden rahan alttarilla. Se antaa kaikelle hinnan muttei millekään arvoa Oscar Wilden hengessä. Teoksen rohkeus ei kumpua verisestä väkivallasta, jota sitäkin riittää, tai edes sen absurdista vitsikkyydestä, vaan vihaiseen valkoiseen keskiluokkaan osoitetusta murska-arvostelusta. Suburbicon ei siis sohi tylsästi poliittista eliittiä ja vetoa populistisesti herravihaan vaan kääntää katseensa suureen massaan, joka todistaa vain oman pienuutensa.

Rujossa yhtälössä äärimmäisen kyyninen ja vain itsestään piittaava murhamies Gardner Lodge ei edes ole mikään hätkähdyttävä poikkeus vaan katkeran yhteisön moraalinen keskipiste, kuka tahansa heistä.

Tyylikäs ja ilkeä Suburbicon nousee vuoden parhaiden elokuvien joukkoon heittämällä. Se on Trumpin ajasta kertova elokuva ilman Trumpin aikaa.

ELOKUVA:
Suburbicon
Ohjaus: George Clooney
Pääosissa: Matt Damon, Julianne Moore, Noah Jupe, Oscar Isaac, Gary Basaraba
2017, 105 minuuttia
★★★★☆

Keskustelua aiheesta