x

Hakaristiliput Mannerheimintiellä hätkähdyttävät aavemaisessa ja hypnoottisessa suomalaiselokuvassa

Kotimainen dokumenttielokuva porautuu rintamasotilaiden psyykeen.

Ari Matikaisen erinomaisen tärkeän dokumenttielokuvan tuntojaan purkavia ääniä ovat rintamalle lähetetyt nuoret sotilaat sekä uudemman polven historioitsijat ja tutkijat. Toista maailmansotaa ja erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton välistä jatkosotaa ei ole katsottu elokuvissamme juuri tästä näkökulmasta luultavasti koskaan aiemmin. Fiktion puolella Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985) tekee kyllä tietoista pesäeroa Edvin Laineen kanonisoituun historiankirjoitukseen vanhojen jermujen taisteluretkestä suuremman Suomen häilyvään unelmaan.

Jatkosota oli nimenomaan nuorten miesten, monesti tuskin parikymppisten maailmaa näkemättömien maalaispoikien tulikaste. Heillekin uusi sota oli osin myyty talvisodasta jääneellä revanssihengellä ja vielä sen varjolla, ettei näillä ollut omakohtaista kokemusta taistelujen raadollisesta todellisuudesta.

Rintamalla pahimmin traumatisoituneet eivät olleet tärähtäneitä tai hulluja, jotka olisivat olleet sokkihoidolla ”säikytettävissä” taistelukuntoisiksi, vaan psyykkisesti vaikeasti vammautuneita järkyttävissä olosuhteissa, joissa yhdistyivät pommien ja luotien kauhut sekä pitkän asemasotavaiheen riipivä kuoleman odotus. Silti psykiatriseen hoitoon pääsivät vain ne, jotka olivat menettäneet täysin toimintakykynsä.

Tästä historiallisesta ja lääketieteellisestä tosiasiasta Ville Kivimäki kertoo jo väitöskirjassaan Murtuneet mielet, mutta nyt Matikainen tuo senkin antia valkokankaalle visuaalisen median hätkähdyttävyydellä. Kirjallisuus ei ole elokuvaa huonompaa vaan erilaista. Molemmille on paikkansa ja tilauksensa, mistä kielii Kivimäen opukselle myönnetty Tieto-Finlandia-palkinto vuonna 2013.

ELOKUVA:
Sota ja mielenrauha
Ohjaus: Ari Matikainen
2016, 72 minuuttia
Ari Matikaisen ohjaama ja käsikirjoittama Sota ja mielenrauha (2016) on lähellä vuoden parhaan kotimaisen dokumenttielokuvan palkintoa, vaikka elämme vasta maaliskuuta. Sen nimi viittaa tietysti Leo Tolstoin romaaniklassikkoon. Elokuva kumoaa suureen suomalaiseen sankaritarinaan kuuluvia sotamyyttejä niin yksilön kuin kansankunnankin tasolla. Jälkimmäistä on puolestaan käsitellyt kirjoissaan nykyisin eduskuntatutkimuskeskuksen johtajana toimiva Markku Jokisipilä, yksi elokuvan asiantuntijanimistä.

Matikainen näyttää muun muassa kirkkaissa värikuvissa liehuvat hakaristiliput Helsingin Mannerheimintien varrella välirauhan aikana kesällä 1940 yleisurheilumaaottelun yhteydessä. Niiden näkeminen nyt, väreissä, tekee hurjan vaikutuksen.

Mutta itse elokuva on silti rintamasotilaiden, joiden muistiinpanoista kirjeisiin ja päiväkirjoihin välittyy todellisuuden paljastuminen muuksi kuin oli kuviteltu. Olennaiset toiveet piirtyvät esiin: mitä olisi kokea elämä, entä nainen? Tutkija Jenni Kirves huomauttaa, ettei nuorimmilla ollut luultavasti mitään kokemusta sukupuolisesta kanssakäymisestä. Sota katkaisi perheen perustamisenkin odotukset.

Ari Matikainen tekee uhkarohkeaa ja siksikin arvostettavaa mielleyhtymäelokuvaa tunteista ja kokemuksista, joista ei rakennu yhden yksilön tai muutaman yksilön tarinaa vaan niiden kaikkien yleispätevä summa. Kirjeiden lisäksi hänellä on käytössään laaja arkistoaineisto valokuvia, elokuvia ja radioäänitteitä. Niistä muodostuu kollaasidokumentti, joka porautuu tuntemattoman ja siksi tunnistettavan sotilaan pään sisään.

Sota ja mielenrauha poikkeaa suomalaisista sotaelokuvista: se ei kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan.

Huomiota herättää esimerkiksi elokuvan tapa hidastaa kuvaa ja yhdistää se äänimaailman teollisuuskolinaan. Vaikutelma on aavemainen ja hypnoottinen. Silti tekniikka ei perustu vääristelyyn, summittaisten tuokiokuvien alleviivaukseen. Kuvat raajojaan venyttelevistä nuorukaisista ovat mielessä, kun Matikainen myöhemmin leikkaa ruutuun invalidisoituneita, kätensä tai jalkansa menettäneitä tai päähän haavoittuneita sotilaita.

Sota ja mielenrauha ei suomalaisista sotaelokuvista poiketen kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan. Elokuva paljastaa vapaammin assosioituvan, universaalisti avautuvan henkisen tilan kuvamontaaseissaan. Saavutus, jota ei ole meillä liiemmin nähty. Tavanomaisemman puhuvat päät -asiametodin Matikainen onnistuu sulattamaan osaksi kokonaisuutta rintamaimpressionismin tarpeelliseksi täydennykseksi. Vasta Happoradion soittaminen lopussa on tyylirikko.

Aihe, näkökulma ja toteutus ovat niin kiehtovia, että lyhyt kesto hiukan harmittaa. Osarahoittaja Ylellä lienee valmis ohjelmapaikka elokuvan televisioesitykselle.

Sota ja mielenrauha -traileri / Trailer for War and Peace Of Mind from Kinocompany on Vimeo.

Paljastaako opettajamiehen loukattu kunnia Oscar-voittajassa, kuinka ohutta on kulttuuriväen kuviteltu sivistys?

Paljastaako opettajamiehen loukattu kunnia Oscar-voittajassa, kuinka ohutta on kulttuuriväen kuviteltu sivistys?

Arthur Millerin kirjoittama Kauppamatkustajan kuolema (1949) kuvaa omiin päähänpinttymiinsä takertuvaa epäonnistunutta myyntimiestä Willy Lomania. Näytelmän teemana on monimielisesti käsitetty amerikkalainen unelma, sen luhistuminen.

Pulitzerilla palkittu näytelmäteksti tuotiin valkokankaalle nopeasti, jo vuonna 1951. Parhaana vieraskielisenä elokuvana tämän vuoden Oscar-gaalassa palkittu The Salesman (2016) käyttää näytelmää varsinaisen juonensa heijastuspintana.

Opettajapäähenkilö valmistelee vaimonsa kanssa teatteriesitystä, mutta heidän uudessa kodissaan sattuva välikohtaus vaarantaa näytelmän esittämisen ja avioparin onnellisuuden. Elokuvan teemana ovat elämän sattumanvaraisuus ja kuvitelmat, jotka suistavat miehisen kunnian sijoiltaan.

Salakavala ja konkreettinen

Elokuvan iranilainen ohjaaja Ashgar Farhadi ilmoitti tammikuussa jättävänsä väliin palkintojuhlan Yhdysvalloissa. Syyksi hän mainitsi presidentti Donald Trumpin asettaman pahamaineisen maahantulokiellon, joka koski suurimpien musmilimaiden kansalaisia.

Altavastaajana siihen asti pidetty ohjaus sai mitä ilmeisimmin akatemiajäsenten Trumpin vastustuksesta ulkoelokuvallista nostetta, kuten läpeensä kaupallisissa palkintomyllyissä on tapana. Voittajasuosikkina pidetty Isäni Toni Erdmann ei ainakaan hyötynyt saksalaisuudestaan oikeistopopulismin nousun amerikkalaisella aallonharjalla.

Voitto on jo toinen Farhadin uralla (Nader ja Simin: ero palkittiin vuonna 2012). Cannesin elokuvajuhlilla käsikirjoituksesta ja miespääosasta palkittu uutuus on hänen Suomessa levitetyistä menestyselokuvistaan yksinkertaisin, vaatimattominkin. Se tapailee arkisen jännärin sävyä, mutta lataus ei ole lähelläkään Menneisyyden (2013) atmosfääriä.

 

Salakavalasti poliittinen Farhadi on kuitenkin visualistina ja kertojana konkreettinen, jota voinee kutsua toisinaan osoittelevaksikin. Menneisyyden avausjaksossa henkilöt katsovat auton ikkunasta taaksepäin. The Salesmanin aviomies ei saa rauhaa vaimonsa hyvinvoinnin vaarantaneelta tunkeilijalta vaan alkaa jäljittää tätä amatööridekkarina.

Farhadi alleviivaa Willy Lomanin ja opettajan yhteyttä näytelmäkatkelmien ja salapoliisijuonen vuorottelulla. Niiden rinnastaminen ei vain ole riittävän kiehtovalla tavalla jännitteinen. Ikääntynyt Loman on teatterin lavalla pettynyt ja tuskainen, hahmoa esittävä nelikymppinen opettaja omassa elämässään enenevästi patologinen – entä sitten?

Nainen on elokuvan uhri, mutta The Salesman tuntuu miehen tragedialta.

Elokuvan muussa yhteiskunnallisuudessa on enemmän särmää. Keskiluokkaisen kulttuuriperheen niin sanotun pään sovinnaisuus puskee pintaan mitä sinnikkäämmin mies lukkiutuu pakkomielteeseen tuntemattoman uhan tunnistamisesta ja rankaisemisesta.

Ehkä Teheranissa kuvattu The Salesman onkin tarkoitettu itsekriittiseksi reflektoinniksi vapaamielisenä itseään mieluusti pitävästä, läntiseen taiteeseenkin suuntautuneesta iranilaisesta kulttuuriväestä, jonka sivistyksen pinnan ohuus paljastuu henkilökohtaisen kriisin hetkellä. Enää vaimolla ei ole sananvaltaa edes ruokapöydässä, kun loukattu maskuliininen itsetunto ajaa metsästäjän saaliin kimppuun.

Farhadi malttaa olla täsmentämättä, mitä kylpyhuoneessa lopulta tapahtui. Nainen on elokuvan uhri, mutta The Salesman tuntuu miehen tragedialta. En ole varma, kuinka onnistuneena lopulta pidän näkökulmaa.

ELOKUVA:
The Salesman
Pääosissa: Shahab Hosseini ja Taraneh Alidoosti
2016, 124 minuuttia
★★★☆☆

Rane Aunimo

Aki Kaurismäki tekee historiaa

Kuva: Lehtikuva

Aki Kaurismäen Berliinin elokuvajuhlilla palkittu Toivon tuolla puolen -elokuva on saamassa ennätyksellisen laajan levityksen ulkomailla. Elokuvan levitysoikeudet on myyty nyt 81 maahan, ja siitä on tulossa Kaurismäen myydyin elokuva kautta historian.

Toivon tuolla puolen saa ensi-iltansa useimmissa Euroopan maissa vielä tämän kevään aikana. Euroopan lisäksi elokuvan esitysoikeudet on myyty Pohjois-Amerikkaan, Lähi-itään, Pohjois-Afrikkaan sekä useisiin maihin Aasiassa ja Etelä-Amerikassa.

Suomalaisen kauppamatkustajan ja syyrialaisen pakolaisen risteävistä poluista kertovan elokuvan pääosassa nähdään Sherwan Hajin lisäksi Sakari Kuosmanen, ja sen on kuvannut Timo Salminen.

Elokuva sai ensi-iltansa Suomessa 3. helmikuuta, ja se on kerännyt tähän mennessä lähes 43 000 katsojaa.

Toivon tuolla puolen on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

AVAINSANAT

Ahneesta kullanetsijästä kertova Gold ammentaa Matthew McConaugheyn kaljusta ja kaljamahasta sekä Wall Street -kuplasta

Ahneesta kullanetsijästä kertova teos ammentaa Matthew McConaugheyn kaljusta ja kaljamahasta sekä Wall Street -kuplasta.

Monien muiden amerikkalaisten elokuvahankkeiden tavoin myös Patrick Massettin ja John Zinmanin käsikirjoitus pölyttyi usean ohjaajan pöydällä ennen päätymistään kuvattavaan kuntoon vuonna 2015.

Elämänsä kultasuonta kaukomailta etsivästä eksentrisestä liikemiehestä kertovaa skenaariota tarjottiin ensin toimintaelokuvien ekspertille Michael Mannille ja hänen vetäytymisensä jälkeen rotupoliittisilla julistuksilla maineensa luoneelle Spike Leelle. Lopulta pyöröovesta ilmestyi Stephen Gaghan, jonka omituiseen uraan pelkistyy sikäläisen elokuvabisneksen arvaamattomuus.

Viimeksi mainittu nappasi vuosituhannen alussa itselleen himoitun Oscar-patsaan huume-eepos Trafficin (2000) käsikirjoituksesta. Sen jälkeen Gaghanilla oli tarpeeksi nimeä ensimmäiseen omaan ohjaukseen, mutta jännäriä tapailevasta teoksesta muodostui haukuttu floppi Abandon (2002).

Vasta öljyteollisuuden armottomuutta kuvaava monisyinen verkostoelokuva Syriana (2005) lunasti lupaukset. Sen menestyksestä huolimatta meni yli kymmenen vuotta ennen kuin palkitulta käsikirjoittaja-ohjaajalta saatiin uusi valkokangasohjaus.

Myyttinen paluu vai väsynyt huti?

Tästä taustasta ponnistaa siis arvovaltaisten Weinsteinin veljesten ja Paul Haggisin tuottajanimien siunaama Gold (2016), mutta onko se Veteen piirretyn viivan (1998) kaltainen myyttinen paluu huipulle vai pelkkä muiden käsistä syliin tippunut väsynyt huti, jossa kissankullasta koetetaan kiillottaa aitoa tavaraa.

Elokuva on saanut ”innoituksensa tositapauksesta”, kuten pahaenteinen amerikkalainen vastuuvapauslauseke kuuluu. Herää epäilys ”oikei­den tapahtumien” raskaasta vääristelystä, jossa tapauksen kontekstikin menettää merkityksensä. Tiettävästi elokuva yhdistelee useita eri tapauksia ja ihmisiä.

Viime vuosina fyysistä ulkonäköään usein muovannut Matthew McConaughey esittää opportunistista kullanetsijää Kenny Wellsia, joka kaivaa uutta huomista Indonesian syvistä viidakoista. Hän muotoilee härskistä bisnesmiehestä sutkin velmun ja rakastettavan luuserin, jolla on suuri maha ja kalju päälaki. Paljasta takamustakin esitellään toisella puoliskolla.

Mitä kerrotaan, ja miten

Gold on etenkin alkupuolellaan enemmän veijarikomedia kuin vakava draama tai synkkä satiiri käsistä karkaavista unelmista. Paha vain, että elokuvataide on hienoimmillaan liikettä ja hiljaisuuden voimaa, mutta Gaghanin teoksessa kohtaukset seisovat ja huutavat.
Eniten ääntä pitää lähes kaikissa kohtauksissa suvereenisti vääntelevä Wells, joka on menettää henkensäkin ennen onnistumistaan uhkapelissä. Mutta sokaisevatko suunnattomat rikkaudet rakkaudelta, oikealta ystävyydeltä ja totuudelta?

Aiheesta pilkistää myös ajankohtainen tendessi, vaikka tarina sijoittuu 1980-luvulle ja juppiaikaan. Pörssimarkkinoiden huipulle nousevasta limanuljaskasta kertova elokuva versioi Talking Headsin tekemää Wall Streetin (1987) tunnuskappaletta ja tapailee The Wolf of Wall Streetin (2013) iskevää lurjusmaisuutta, mutta yrityksestä puuttuu vimma ja aatteen palo.

Mitä oikeastaan halutaan sanoa ja kuinka vakuuttavasti?

Tyylien sillisalaatti vie puhdin komedialta ja saa traagisemmat sävyt maistumaan väkinäisiltä. Wellsistä itsestään muodostuu outo väliinputoaja, joka ei ole kumpaakaan: sankari tai konna.

Onnellisen lopun pakollisuus vääntää juonen muotoon, josta ei tunnista sen tarkoitusta.

ELOKUVA:
Gold
Ohjaus: Stephen Gaghan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Edgar Ramírez, Bryce Dallas Howard, Corey Stoll
2016, 121 minuuttia
★★☆☆☆

Rane Aunimo
Demokraatti

”Kaksi miestä saunassa ilman naamioita” – Elina Hirvoselle palkinto elokuvasta Kiehumispiste

Kuva: Kuvakaappaus Kiehumiste-elokuvan trailerilta
Elina Hirvonen: Kiehumispiste.

Kirkon mediasäätiön palkinto Tampereen elokuvajuhlilla 2017 on myönnetty ohjaaja Elina Hirvoselle dokumenttielokuvasta Kiehumispiste.

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa jaetun palkinnon saajan valitsi dokumenttiohjaaja Jean Bitar.

— Elokuva, joka tasapuolisesti käsittelee suomalaista todellisuutta ja sen haavoja, ja jossa on annettu tilaa eri näkökannoille. Olen itse maahanmuuttaja, joka on asunut Suomessa yli kolmekymmentä vuotta ja siten mielestäni pystyn tarkastelemaan tätä kysymystä sekä maahanmuuttajana että suomalaisena.

— Siksi näen, että tällaisia puheenvuoroja tarvitaan, puheenvuoroja joissa ihmiset puhuvat toisilleen toisiaan kunnioittaen. Kaksi miestä saunassa ilman naamioita, ilman erilaisia tunnuksia, toisiaan kuunnellen ja toisiaan kunnioittaen, se on kuva sellaisesta Suomesta, jonka haluaisin voimistuvan, Bitar sanoo.

Kirkon mediasäätiön palkinto on suuruudeltaan 1500 euroa. Se jaetaan yhdelle kotimaiselle elokuvalle kerrallaan, ja se myönnetään elokuvan ohjaajalle. Palkinnon myöntämisperusteissa painotetaan elokuvien teknistä ja taiteellista korkealaatuisuutta sekä sellaisia teemoja, jotka kutsuvat katsojat pohtimaan kristillistä arvomaailmaa.

Kirkon Mediasäätiö on perustettu vuonna 2005. Sen tarkoituksena on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arvoperustalta lähtien tukea ja edistää uskontoa ja elämänkatsomusta käsittelevien ohjelmien tekemistä, levittämistä ja esittämistä valtakunnallisissa medioissa.

Kiehumispiste / Boiling Point TRAILER from Kiehumispiste on Vimeo.

Keskustelua aiheesta

Tom of Finland -elokuva Tribeca-elokuvajuhlien kilpailusarjaan

Kuva: Lehtikuva

Tom of Finland -elokuva on valittu yhdysvaltalaisten Tribeca-elokuvajuhlien kansainväliseen kilpailusarjaan. Festivaali järjestetään New Yorkissa 19.–30. huhtikuuta.

Taiteilija Touko Laaksosesta kertovan elokuvan on ohjannut Dome Karukoski ja sen päärooleissa ovat Pekka Strang, Lauri Tilkanen ja Jessica Grabowsky.

Tom of Finland sai ensi-iltansa Suomessa 24. helmikuuta. Ruotsissa elokuvalla on ensi-ilta tänään.