Elokuva

Hakaristiliput Mannerheimintiellä hätkähdyttävät aavemaisessa ja hypnoottisessa suomalaiselokuvassa

Kotimainen dokumenttielokuva porautuu rintamasotilaiden psyykeen.
Kotimainen dokumenttielokuva porautuu rintamasotilaiden psyykeen.
Kotimainen dokumenttielokuva porautuu rintamasotilaiden psyykeen.

Ari Matikaisen erinomaisen tärkeän dokumenttielokuvan tuntojaan purkavia ääniä ovat rintamalle lähetetyt nuoret sotilaat sekä uudemman polven historioitsijat ja tutkijat. Toista maailmansotaa ja erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton välistä jatkosotaa ei ole katsottu elokuvissamme juuri tästä näkökulmasta luultavasti koskaan aiemmin. Fiktion puolella Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985) tekee kyllä tietoista pesäeroa Edvin Laineen kanonisoituun historiankirjoitukseen vanhojen jermujen taisteluretkestä suuremman Suomen häilyvään unelmaan.

Jatkosota oli nimenomaan nuorten miesten, monesti tuskin parikymppisten maailmaa näkemättömien maalaispoikien tulikaste. Heillekin uusi sota oli osin myyty talvisodasta jääneellä revanssihengellä ja vielä sen varjolla, ettei näillä ollut omakohtaista kokemusta taistelujen raadollisesta todellisuudesta.

Rintamalla pahimmin traumatisoituneet eivät olleet tärähtäneitä tai hulluja, jotka olisivat olleet sokkihoidolla ”säikytettävissä” taistelukuntoisiksi, vaan psyykkisesti vaikeasti vammautuneita järkyttävissä olosuhteissa, joissa yhdistyivät pommien ja luotien kauhut sekä pitkän asemasotavaiheen riipivä kuoleman odotus. Silti psykiatriseen hoitoon pääsivät vain ne, jotka olivat menettäneet täysin toimintakykynsä.

Tästä historiallisesta ja lääketieteellisestä tosiasiasta Ville Kivimäki kertoo jo väitöskirjassaan Murtuneet mielet, mutta nyt Matikainen tuo senkin antia valkokankaalle visuaalisen median hätkähdyttävyydellä. Kirjallisuus ei ole elokuvaa huonompaa vaan erilaista. Molemmille on paikkansa ja tilauksensa, mistä kielii Kivimäen opukselle myönnetty Tieto-Finlandia-palkinto vuonna 2013.

ELOKUVA:
Sota ja mielenrauha
Ohjaus: Ari Matikainen
2016, 72 minuuttia
Ari Matikaisen ohjaama ja käsikirjoittama Sota ja mielenrauha (2016) on lähellä vuoden parhaan kotimaisen dokumenttielokuvan palkintoa, vaikka elämme vasta maaliskuuta. Sen nimi viittaa tietysti Leo Tolstoin romaaniklassikkoon. Elokuva kumoaa suureen suomalaiseen sankaritarinaan kuuluvia sotamyyttejä niin yksilön kuin kansankunnankin tasolla. Jälkimmäistä on puolestaan käsitellyt kirjoissaan nykyisin eduskuntatutkimuskeskuksen johtajana toimiva Markku Jokisipilä, yksi elokuvan asiantuntijanimistä.

Matikainen näyttää muun muassa kirkkaissa värikuvissa liehuvat hakaristiliput Helsingin Mannerheimintien varrella välirauhan aikana kesällä 1940 yleisurheilumaaottelun yhteydessä. Niiden näkeminen nyt, väreissä, tekee hurjan vaikutuksen.

Mutta itse elokuva on silti rintamasotilaiden, joiden muistiinpanoista kirjeisiin ja päiväkirjoihin välittyy todellisuuden paljastuminen muuksi kuin oli kuviteltu. Olennaiset toiveet piirtyvät esiin: mitä olisi kokea elämä, entä nainen? Tutkija Jenni Kirves huomauttaa, ettei nuorimmilla ollut luultavasti mitään kokemusta sukupuolisesta kanssakäymisestä. Sota katkaisi perheen perustamisenkin odotukset.

Ari Matikainen tekee uhkarohkeaa ja siksikin arvostettavaa mielleyhtymäelokuvaa tunteista ja kokemuksista, joista ei rakennu yhden yksilön tai muutaman yksilön tarinaa vaan niiden kaikkien yleispätevä summa. Kirjeiden lisäksi hänellä on käytössään laaja arkistoaineisto valokuvia, elokuvia ja radioäänitteitä. Niistä muodostuu kollaasidokumentti, joka porautuu tuntemattoman ja siksi tunnistettavan sotilaan pään sisään.

Sota ja mielenrauha poikkeaa suomalaisista sotaelokuvista: se ei kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan.

Huomiota herättää esimerkiksi elokuvan tapa hidastaa kuvaa ja yhdistää se äänimaailman teollisuuskolinaan. Vaikutelma on aavemainen ja hypnoottinen. Silti tekniikka ei perustu vääristelyyn, summittaisten tuokiokuvien alleviivaukseen. Kuvat raajojaan venyttelevistä nuorukaisista ovat mielessä, kun Matikainen myöhemmin leikkaa ruutuun invalidisoituneita, kätensä tai jalkansa menettäneitä tai päähän haavoittuneita sotilaita.

Sota ja mielenrauha ei suomalaisista sotaelokuvista poiketen kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan. Elokuva paljastaa vapaammin assosioituvan, universaalisti avautuvan henkisen tilan kuvamontaaseissaan. Saavutus, jota ei ole meillä liiemmin nähty. Tavanomaisemman puhuvat päät -asiametodin Matikainen onnistuu sulattamaan osaksi kokonaisuutta rintamaimpressionismin tarpeelliseksi täydennykseksi. Vasta Happoradion soittaminen lopussa on tyylirikko.

Aihe, näkökulma ja toteutus ovat niin kiehtovia, että lyhyt kesto hiukan harmittaa. Osarahoittaja Ylellä lienee valmis ohjelmapaikka elokuvan televisioesitykselle.

Sota ja mielenrauha -traileri / Trailer for War and Peace Of Mind from Kinocompany on Vimeo.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat