ehdokasmainos

Hakaristiliput Mannerheimintiellä hätkähdyttävät aavemaisessa ja hypnoottisessa suomalaiselokuvassa

Kotimainen dokumenttielokuva porautuu rintamasotilaiden psyykeen.

Ari Matikaisen erinomaisen tärkeän dokumenttielokuvan tuntojaan purkavia ääniä ovat rintamalle lähetetyt nuoret sotilaat sekä uudemman polven historioitsijat ja tutkijat. Toista maailmansotaa ja erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton välistä jatkosotaa ei ole katsottu elokuvissamme juuri tästä näkökulmasta luultavasti koskaan aiemmin. Fiktion puolella Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985) tekee kyllä tietoista pesäeroa Edvin Laineen kanonisoituun historiankirjoitukseen vanhojen jermujen taisteluretkestä suuremman Suomen häilyvään unelmaan.

Jatkosota oli nimenomaan nuorten miesten, monesti tuskin parikymppisten maailmaa näkemättömien maalaispoikien tulikaste. Heillekin uusi sota oli osin myyty talvisodasta jääneellä revanssihengellä ja vielä sen varjolla, ettei näillä ollut omakohtaista kokemusta taistelujen raadollisesta todellisuudesta.

Rintamalla pahimmin traumatisoituneet eivät olleet tärähtäneitä tai hulluja, jotka olisivat olleet sokkihoidolla ”säikytettävissä” taistelukuntoisiksi, vaan psyykkisesti vaikeasti vammautuneita järkyttävissä olosuhteissa, joissa yhdistyivät pommien ja luotien kauhut sekä pitkän asemasotavaiheen riipivä kuoleman odotus. Silti psykiatriseen hoitoon pääsivät vain ne, jotka olivat menettäneet täysin toimintakykynsä.

 

Tästä historiallisesta ja lääketieteellisestä tosiasiasta Ville Kivimäki kertoo jo väitöskirjassaan Murtuneet mielet, mutta nyt Matikainen tuo senkin antia valkokankaalle visuaalisen median hätkähdyttävyydellä. Kirjallisuus ei ole elokuvaa huonompaa vaan erilaista. Molemmille on paikkansa ja tilauksensa, mistä kielii Kivimäen opukselle myönnetty Tieto-Finlandia-palkinto vuonna 2013.

ELOKUVA:
Sota ja mielenrauha
Ohjaus: Ari Matikainen
2016, 72 minuuttia
Ari Matikaisen ohjaama ja käsikirjoittama Sota ja mielenrauha (2016) on lähellä vuoden parhaan kotimaisen dokumenttielokuvan palkintoa, vaikka elämme vasta maaliskuuta. Sen nimi viittaa tietysti Leo Tolstoin romaaniklassikkoon. Elokuva kumoaa suureen suomalaiseen sankaritarinaan kuuluvia sotamyyttejä niin yksilön kuin kansankunnankin tasolla. Jälkimmäistä on puolestaan käsitellyt kirjoissaan nykyisin eduskuntatutkimuskeskuksen johtajana toimiva Markku Jokisipilä, yksi elokuvan asiantuntijanimistä.

Matikainen näyttää muun muassa kirkkaissa värikuvissa liehuvat hakaristiliput Helsingin Mannerheimintien varrella välirauhan aikana kesällä 1940 yleisurheilumaaottelun yhteydessä. Niiden näkeminen nyt, väreissä, tekee hurjan vaikutuksen.

Mutta itse elokuva on silti rintamasotilaiden, joiden muistiinpanoista kirjeisiin ja päiväkirjoihin välittyy todellisuuden paljastuminen muuksi kuin oli kuviteltu. Olennaiset toiveet piirtyvät esiin: mitä olisi kokea elämä, entä nainen? Tutkija Jenni Kirves huomauttaa, ettei nuorimmilla ollut luultavasti mitään kokemusta sukupuolisesta kanssakäymisestä. Sota katkaisi perheen perustamisenkin odotukset.

 

Ari Matikainen tekee uhkarohkeaa ja siksikin arvostettavaa mielleyhtymäelokuvaa tunteista ja kokemuksista, joista ei rakennu yhden yksilön tai muutaman yksilön tarinaa vaan niiden kaikkien yleispätevä summa. Kirjeiden lisäksi hänellä on käytössään laaja arkistoaineisto valokuvia, elokuvia ja radioäänitteitä. Niistä muodostuu kollaasidokumentti, joka porautuu tuntemattoman ja siksi tunnistettavan sotilaan pään sisään.

Sota ja mielenrauha poikkeaa suomalaisista sotaelokuvista: se ei kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan.

Huomiota herättää esimerkiksi elokuvan tapa hidastaa kuvaa ja yhdistää se äänimaailman teollisuuskolinaan. Vaikutelma on aavemainen ja hypnoottinen. Silti tekniikka ei perustu vääristelyyn, summittaisten tuokiokuvien alleviivaukseen. Kuvat raajojaan venyttelevistä nuorukaisista ovat mielessä, kun Matikainen myöhemmin leikkaa ruutuun invalidisoituneita, kätensä tai jalkansa menettäneitä tai päähän haavoittuneita sotilaita.

Sota ja mielenrauha ei suomalaisista sotaelokuvista poiketen kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan. Elokuva paljastaa vapaammin assosioituvan, universaalisti avautuvan henkisen tilan kuvamontaaseissaan. Saavutus, jota ei ole meillä liiemmin nähty. Tavanomaisemman puhuvat päät -asiametodin Matikainen onnistuu sulattamaan osaksi kokonaisuutta rintamaimpressionismin tarpeelliseksi täydennykseksi. Vasta Happoradion soittaminen lopussa on tyylirikko.

Aihe, näkökulma ja toteutus ovat niin kiehtovia, että lyhyt kesto hiukan harmittaa. Osarahoittaja Ylellä lienee valmis ohjelmapaikka elokuvan televisioesitykselle.

Sota ja mielenrauha -traileri / Trailer for War and Peace Of Mind from Kinocompany on Vimeo.

Äkäinen saarnamies Oliver Stone julistaa nyt Edward Snowdenin sanomaa valehtelevista viranomaisista

Sankari vai konna? Joseph Gordon-Levitt näyttelee amerikkalaisten salaiset tiedustelumetodit paljastanutta datavelhoa.

Amerikan poliittista lähihistoriaa elokuvissaan jo neljännesvuosisadan ajan ruotinut Oliver Stone tunnetaan kriittisistä epäilyistään järjestelmän puliveivauksiin, jotka ulottuvat John F. Kennedyn murhasta Vietnamin hävittyyn sotaan ja 2000-luvun finanssikriisiin.

Vuorenvarmana esiintyvässä ohjaajassa on vimmaisen saarnamiehen äkäisen julistavaa nuottia, mutta poliittisen evankelistan ajatus on alkanut falskata entistä useammin. Välillä suoran sentimentaalisiksi käyneet opetukset ovat kuulostaneet vanhan ukon horinoilta. Uran huippuvuosista on aikaa pitkän matkaa kolmatta vuosikymmentä.

Maanpaossa elävän Edward Snowdenin kuuluisa tapaus tarjoaa 70-vuotiaalle Stonelle myöhäisen kunnianpalautuksen mahdollisuutta. Sananvapaustaistelija uhrautui suuremman asian edessä paljastamalla, että amerikkalainen turvallisuusvirasto NSA urkkii kansalaisten yksityistä viestintää vastoin perustuslakia.

Nobelin rauhanpalkinnon pokanneen Barack Obaman kaudella valvontaverkkoa ensin jopa kiristettiin. Snowden avautui medialle ja jämähti diktatorisen Putinin Venäjälle, häpeällisesti ainoaan maahan, joka suostui tarjoamaan tälle turvaa. Kotimaassaan Yhdysvalloissa Snodenia uhkaa edelleen syyte maanpetturuudesta.

Suomessa Snowden on “tietovuotaja”, mutta vika ei ole hänen.

Elokuvaohjaaja Laura Poitras oli yksi hongkongilaisen hotellin uumenissa vaarallisista salaisuuksista kuulleista median edustajista. Hän ohjasi aiheesta Oscar-palkitun Citinzenfourdokumentin vuonna 2014. Stonen näkemys ihmisoikeuksien puolustajasta menee syvemmin yksilöön, jättimäisen koneiston pieneen palaseen, jonka omatunto ei enää kestä sen päälle kaatuvaa valheiden verkkoa.

Suomessa Snowden on “tietovuotaja”, mutta vika ei ole hänen. Englannin kielessä rikosten paljastaja on “whistleblower”, kuin erotuomari, joka puhaltaa pilliin virheen merkiksi.

Tämän vuoden Oscar-veikkailuihin mukaan nostettu Snowden (2016) kertoo lahjakkaan datanörtin kapuamisesta NSA:n ja CIA:n organisaatioissa. Moderni aihe ei kuitenkaan peitä kuvauksen perinteisyyttä.

Joseph Gordon-Levittin näyttelemä nimihenkilö ei ole sosiaalisten suhteiden mestari, mutta hallitsee työnsä paremmin kuin muut. Hän pääsee riittävän lähelle huippua havaitakseen puutteet, joilta ei voi sulkea silmiään. Takarivin tallaajasta tulee etusivun julkkis, tietoisesti mutta vastoin tahtoaan. Gordon-Levitt tavoittaa Snowdenin matalan äänen ja empivän varovaisuuden. Lopun juonikkuus ja kilohymyt muistuttavat fiktion laeista.

Yksilönvapautta ja yksityisyyttä ei oikeasti enää ole, mutta lopulliselle tienjakajalle on pitkä matka.

Amerikkalaisten ohjaajien ykkösrivistä pudonnut Stone on saanut mukaansa kovia näyttelijänimiä, mutta suuret studiot hylkivät aihetta ja tuotantobudjetti on sikäläisittäin maltillinen.

Rakkaustarina kähminnän takaa nostetaan teoksen toiseksi suureksi kysymykseksi. Parisuhde perustuu avoimuudelle, johon yhä sulkeutuvammaksi ja epäluuloisemmaksi käyvällä päähenkilöllä ei olisi varaa. Ainoa, musiikkivideomainen seksikohtaus Gordon-Levittin ja Shailene Woodleyn välillä näyttää juuri niin väkinäiseltä kuin se vain voi elokuvassa, joka ei sitä kaipaa.

ELOKUVA:
Snowden
Ohjaus: Oliver Stone
★★★☆☆
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Shailene Woodley, Melissa Leo, Zachary Quinto, Tom Wilkinson, Rhys Ifans, Nicolas Cage
2016, 135 minuuttia
Kenen tahansa ohjaajan kertojantaidot ovat koetuksella elokuvassa, jonka aihe edellyttää tietokoneen näytön tuijottelua ja ryppyotsaisia keskusteluja neljän seinän sisällä. Rhys Ifansin Nosferatu-henkinen kalpeilu luiskahtaa välillä vitsin puolelle. Nicolas Cagen sivuosa paitsioon joutuneena veteraanikouluttajana tuntuu turhalta ja häiritsevältäkin, jonkinlaiselta myyntipuolen myönnytykseltä.

“Snowden” pitää silti otteessaan. Etenkin toisella puoliskolla, kun sävyt synkkenevät ja tiedustelun todellisuudesta liikaa oppiva muukalainen huomaa ulkopuolisuutensa. Yksilönvapautta ja yksityisyyttä ei oikeasti enää ole, mutta lopulliselle tienjakajalle on pitkä matka.

Ihminen Snowden haluaa jokaisen miettivän tykönään, kumpi on tärkeämpää: turvallisuus vai vapaus? Stone ei peittelee omaa mielipidettään: Snowden on väärinymmärretty patriootti, joka ei halua hyötyä henkilökohtaisesti eikä sitä myöskään saa. Arkisen elämän tasoa ohjaaja ei saa yhtä lailla haltuun, mikä saa elokuvan tuntumaan ajoittain pinnalliselta. Trillerimäisyyden hyväksyy helpommin, koska kyse on ajojahdista.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Tähtinäyttelijälle syytös ex-kumppaninsa itsemurhasta

Kuva: Lehtikuva

Yhdysvalloissa näyttelijä Jim Carrey on haastettu oikeuteen ex-tyttöystävänsä kuolemaan liittyen.

Haasteen mukaan Carrey auttoi ex-tyttöystäväänsä Cathriona Whitea saamaan käsiinsä lääkkeitä ja yritti myöhemmin salata osallisuutensa Whiten lääkkeidenkäyttöön. Haasteen mukaan Carrey hankki lääkkeet väärällä nimellä.

White kuoli viime vuonna otettuaan yliannostuksen lääkkeitä. Viranomaisten mukaan kyseessä oli itsemurha.

Jim Carreyn haastoi oikeuteen Whiten aviomies Mark Burton, joka oli asumuserossa Whiten kanssa. Hän vaatii Carreylta korvauksia ja hautajaiskuluja sekä oikeudenkäyntikulujen maksamista.

Carreyn asianajajan mukaan haasteen ainoa tarkoitus on taloudellinen hyöty.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

KOM-teatteri: Näyttelijä Pekka Valkeejärvi on kuollut

Kuva: Lehtikuva/Roni Rekomaa
LKS 20160913  Näyttelijä Pekka Valkeejärvi KOM-teatterin Kone-näytelmän lehdistötilaisuudessa 6. lokakuuta 2010. LEHTIKUVA / RONI REKOMAA
Näyttelijä Pekka Valkeejärvi KOM-teatterin Kone-näytelmän lehdistötilaisuudessa 6. lokakuuta 2010.

KOM-teatterin pitkäaikainen näyttelijä Pekka Valkeejärvi on kuollut tänä aamuna kotonaan vakavan sairauden murtamana.

Valkeejärvi oli 58-vuotias. Hän oli syntynyt 19. joulukuuta vuonna 1957 Helsingissä.

Teatterin ohella hän näytteli useissa elokuvissa. Näitä olivat muun muassa Paha maa, Helmiä ja sikoja sekä Vares – yksityisetsivä.

Keskustelua aiheesta

Amerikkalaislehti nosti suomalaiselokuvan Oscar-suosikiksi

Jarkko Lahti näyttelee Olli Mäkeä.

Tunnettu amerikkalainen elokuva- ja viihdelehti Hollywood Reporter on listannut tämän hetken suosikkeja Oscar-kisassa. Vuosi on vasta syyskuussa, joten ennustuksiin on suhtauduttava maltillisesti.

Parhaan vieraskielisen elokuvan veikkauksissa on mukana myös Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies. Elokuva on niin sanotusti hyvässä putkessa, sillä se palkittiin jo viime keväänä Cannesin elokuvajuhlien kakkossarjan parhaana elokuvana.

Viime viikolla elokuva nimettiin ehdolle Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkintoon. Nyrkkeilijä Olli Mäestä kertova elokuva on myös Suomen tarjokas varsinaiseen Oscar-kisaan, jossa ehdolle pääsee lopulta viisi elokuvaa.

Hollywood Reporter nostaa sarjassa esiin suosikkien joukossa myös parhaillaan Suomen teattereissa olevan Pedro Almodovarin Julietan. Kategorian kenties suurin suosikki on saksalainen Toni Erdmann.

AVAINSANAT

Suomen ehdokas Oscar-kisaan valittu — “Koskettava ja eheä elokuva sisältää myös huumoria”

Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies on valittu Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi.

Elokuvan päärooleja näyttelevät Jarkko Lahti, Oona Airola ja Eero Milonoff.

Hymyilevä mies voitti tänä vuonna Cannesin elokuvajuhlilla arvostetun Un Certain Regard -palkinnon. Elokuva on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkintoon.

Suomen Filmikamarin johdolla muodostettu elokuva-alan ammattilaisista koostuva Suomen Oscar-raati perusteli valintaansa luonnehtimalla Hymyilevää miestä tyylipuhtaaksi elokuvaksi, jonka tositapahtumiin perustuva paikallinen tarina nousee taitavien elokuvantekijöiden käsissä universaalille tasolle.

“Koskettava ja eheä elokuva sisältää myös huumoria. Elokuva on persoonallinen ja kertoo tekijöittensä näkemyksellisestä suhteesta elokuvaan sekä korkeasta ammattiaidosta.”

Oscar-palkinnon virallisista valintakriteereistä vastaa Academy of Motion Picture Arts and Sciences (AMPAS), joka pyytää vuosittain kaikkia elokuvia tuottavia maita nimeämään yhden ehdokkaan parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-kilpailuun. Kategoriassa otetaan tänä vuonna huomioon elokuvat, jotka ovat saaneet elokuvateatteriensi-iltansa 1. lokakuuta 2015 ja 30. syyskuuta 2016 välisenä aikana.

Lopulliset Oscar-ehdokkuudet julkistetaan 24. tammikuuta 2017. Oscar-palkinnot jaetaan 89. kerran 26. helmikuuta 2017 ympäri maailman televisioitavassa gaalassa.

Lisää: Demokraatin arvio elokuvasta

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta