Hakaristiliput Mannerheimintiellä hätkähdyttävät aavemaisessa ja hypnoottisessa suomalaiselokuvassa

Kotimainen dokumenttielokuva porautuu rintamasotilaiden psyykeen.

Ari Matikaisen erinomaisen tärkeän dokumenttielokuvan tuntojaan purkavia ääniä ovat rintamalle lähetetyt nuoret sotilaat sekä uudemman polven historioitsijat ja tutkijat. Toista maailmansotaa ja erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton välistä jatkosotaa ei ole katsottu elokuvissamme juuri tästä näkökulmasta luultavasti koskaan aiemmin. Fiktion puolella Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985) tekee kyllä tietoista pesäeroa Edvin Laineen kanonisoituun historiankirjoitukseen vanhojen jermujen taisteluretkestä suuremman Suomen häilyvään unelmaan.

Jatkosota oli nimenomaan nuorten miesten, monesti tuskin parikymppisten maailmaa näkemättömien maalaispoikien tulikaste. Heillekin uusi sota oli osin myyty talvisodasta jääneellä revanssihengellä ja vielä sen varjolla, ettei näillä ollut omakohtaista kokemusta taistelujen raadollisesta todellisuudesta.

Rintamalla pahimmin traumatisoituneet eivät olleet tärähtäneitä tai hulluja, jotka olisivat olleet sokkihoidolla ”säikytettävissä” taistelukuntoisiksi, vaan psyykkisesti vaikeasti vammautuneita järkyttävissä olosuhteissa, joissa yhdistyivät pommien ja luotien kauhut sekä pitkän asemasotavaiheen riipivä kuoleman odotus. Silti psykiatriseen hoitoon pääsivät vain ne, jotka olivat menettäneet täysin toimintakykynsä.

Tästä historiallisesta ja lääketieteellisestä tosiasiasta Ville Kivimäki kertoo jo väitöskirjassaan Murtuneet mielet, mutta nyt Matikainen tuo senkin antia valkokankaalle visuaalisen median hätkähdyttävyydellä. Kirjallisuus ei ole elokuvaa huonompaa vaan erilaista. Molemmille on paikkansa ja tilauksensa, mistä kielii Kivimäen opukselle myönnetty Tieto-Finlandia-palkinto vuonna 2013.

ELOKUVA:
Sota ja mielenrauha
Ohjaus: Ari Matikainen
2016, 72 minuuttia
Ari Matikaisen ohjaama ja käsikirjoittama Sota ja mielenrauha (2016) on lähellä vuoden parhaan kotimaisen dokumenttielokuvan palkintoa, vaikka elämme vasta maaliskuuta. Sen nimi viittaa tietysti Leo Tolstoin romaaniklassikkoon. Elokuva kumoaa suureen suomalaiseen sankaritarinaan kuuluvia sotamyyttejä niin yksilön kuin kansankunnankin tasolla. Jälkimmäistä on puolestaan käsitellyt kirjoissaan nykyisin eduskuntatutkimuskeskuksen johtajana toimiva Markku Jokisipilä, yksi elokuvan asiantuntijanimistä.

Matikainen näyttää muun muassa kirkkaissa värikuvissa liehuvat hakaristiliput Helsingin Mannerheimintien varrella välirauhan aikana kesällä 1940 yleisurheilumaaottelun yhteydessä. Niiden näkeminen nyt, väreissä, tekee hurjan vaikutuksen.

Mutta itse elokuva on silti rintamasotilaiden, joiden muistiinpanoista kirjeisiin ja päiväkirjoihin välittyy todellisuuden paljastuminen muuksi kuin oli kuviteltu. Olennaiset toiveet piirtyvät esiin: mitä olisi kokea elämä, entä nainen? Tutkija Jenni Kirves huomauttaa, ettei nuorimmilla ollut luultavasti mitään kokemusta sukupuolisesta kanssakäymisestä. Sota katkaisi perheen perustamisenkin odotukset.

Ari Matikainen tekee uhkarohkeaa ja siksikin arvostettavaa mielleyhtymäelokuvaa tunteista ja kokemuksista, joista ei rakennu yhden yksilön tai muutaman yksilön tarinaa vaan niiden kaikkien yleispätevä summa. Kirjeiden lisäksi hänellä on käytössään laaja arkistoaineisto valokuvia, elokuvia ja radioäänitteitä. Niistä muodostuu kollaasidokumentti, joka porautuu tuntemattoman ja siksi tunnistettavan sotilaan pään sisään.

Sota ja mielenrauha poikkeaa suomalaisista sotaelokuvista: se ei kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan.

Huomiota herättää esimerkiksi elokuvan tapa hidastaa kuvaa ja yhdistää se äänimaailman teollisuuskolinaan. Vaikutelma on aavemainen ja hypnoottinen. Silti tekniikka ei perustu vääristelyyn, summittaisten tuokiokuvien alleviivaukseen. Kuvat raajojaan venyttelevistä nuorukaisista ovat mielessä, kun Matikainen myöhemmin leikkaa ruutuun invalidisoituneita, kätensä tai jalkansa menettäneitä tai päähän haavoittuneita sotilaita.

Sota ja mielenrauha ei suomalaisista sotaelokuvista poiketen kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan. Elokuva paljastaa vapaammin assosioituvan, universaalisti avautuvan henkisen tilan kuvamontaaseissaan. Saavutus, jota ei ole meillä liiemmin nähty. Tavanomaisemman puhuvat päät -asiametodin Matikainen onnistuu sulattamaan osaksi kokonaisuutta rintamaimpressionismin tarpeelliseksi täydennykseksi. Vasta Happoradion soittaminen lopussa on tyylirikko.

Aihe, näkökulma ja toteutus ovat niin kiehtovia, että lyhyt kesto hiukan harmittaa. Osarahoittaja Ylellä lienee valmis ohjelmapaikka elokuvan televisioesitykselle.

Sota ja mielenrauha -traileri / Trailer for War and Peace Of Mind from Kinocompany on Vimeo.

Dome Karukosken varmisteleva elämäkertaelokuva homotaiteilijasta edustaa itsenäisen Suomen juhlavuoden virallista hymistelyä

Dome Karukosken varmisteleva elämäkertaelokuva homotaiteilijasta edustaa itsenäisen Suomen juhlavuoden virallista hymistelyä.

Touko Laaksosesta kuvattu näyttävä elämäkerta on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden virallista ohjelmistoa. Sen avausjaksossa miehet puhuvat kaapissa olevasta kiimaisesta kanista. Aikooko pelkkiä menestyksiä liukuhihnalta lajissa kuin lajissa tehnyt nuoremman sukupolven ykköstekijä Dome Karukoski hätkähdyttää?

Tom of Finland (2017) on juuri sellaisella tavalla aiheensa käsittelevä salonkikelpoinen teos kuin on vielä jotensakin mahdollista ja uskottavaa tehdä muureja murtaneesta taiteilijasta, joka ei kumarrellut kuvia vaan piirsi niitä.

Teos voitaisiin esittää eduskunnan täysistunnossa kahdellesadalle kansanedustajalle ilman, että muhkeat muskelit ja erektioon jäykistyneet penikset hätkähdyttäisivät keitäkään muita kuin salin jyrkimpiä patakonservatiiveja.

Dome Karukoski on tehnyt käsikirjoittaja Aleksi Bardyn kanssa koko perheen homoelokuvan ja elämäkerroille tavanomaisen raatifilmin.

Elokuvan pääosaa esittää sinänsä ilmeisen poikkeuksellinen ja mielestäni liian vähän käytetty suomalainen elokuvakasvo Pekka Strang, joka ei silti istu täysin onnistuneesti suhteellisen atleettisen näköisen Laaksosen fyysiseen mielikuvaan.

Strang on kyllä kasvoiltaan samalla tavalla veistoksellinen ilmestys mutta ulkoisesti muutoin liian siro ja feminiini ilmentämään kohteensa miehekkyyttä. Joissakin kohtauksissa hän selvästi pinnistelee ollakseen tylympi miltä vaikuttaa. Maskin taakse muovattu vanha Laaksonen näyttää valkokankaalla enemmän taikinalta kuin mieheltä.

Pitkään vireillä ollut kilpaileva Tom The Movie -työniminen elokuva tuntuu roolitukseltaan harkitummalta, kun päähenkilöksi on kaavailtu Olli Rahkosta. Projektista ei ole kuulunut vuoteen mitään.

Karukoski on tehnyt käsikirjoittaja Aleksi Bardyn kanssa koko perheen homoelokuvan ja elämäkerroille tavanomaisen raatifilmin. Se on teknisesti ja kuvauksellisesti hieno ja samalla hiukan sieluton katsaus kohteensa tunnetuimpiin elämänvaiheisiin. Teemana ovat kulissien takaiset salaisuudet, mutta myös niistä vapautuminen.

Vaikka elokuvan Touko Laaksonen osoittaa sodassa sankaruutensa tappamalla kylmäverisesti laskuvarjolla pellolle pudonneen neuvostosotilaan, hän huomaa olevansa poliittisesti ja kulttuurisesti takapajuisessa rauhanajan Suomessa sivullinen sylkykuppi. Jopa siskolla (Jessica Grabovsky) tekee tiukkaa hyväksyä veljensä homoseksuaalisuus.

Taisto Oksasen esittämä upseeri, armeija- ja kohtalotoveri todistaa, millainen on ”väärin” suuntautuneiden syntisten kohtalo maan virallisessa julkisivussa, ellei pidä varaansa. Kari Hietalahti ilkeilee maneerisesti homofobisena viranomaisena.

Rakkaus nuorempaan tanssijaan (Lauri Tilkanen) antaa toivoa, mutta taiteellinen läpimurto voi tapahtua vain ulkomailla.

Pelkkä hyvä tarkoitus ei riitä.

Kalifornia on elokuvan paratiisi ja vastakohta ummehtuneen kotimaan poliisivallalle. Kun uhkaavat koppalakit ilmestyvät aurinkoiselle uima-altaalle, pelko muuttuu nauruksi ja edistyksellisyyden ylistykseksi. Hetken kaikki on hyvin.

Silti elokuvasta puuttuu aito yhteiskunnallisuus. Alussa Karukoski yhdistää sodan kiihkon ja naimisen kiiman montaasilla — siinäkö Laaksosen taiteen anti? Pelätty sairaus osuu amerikkalaiseen ystävään, mutta suut vääntyvät messingille sairaalavuoteella. Ihan näin paljon ei pitäisi mielistellä oletuskatsojaa.

Laaksosen taiteessa lihakset ja elimet ovat suuria ja nahka kiiltävää. Käsikirjoitus kertaa kuvien luojan henkilöhistoriaa elämättä sitä lihaksi — siinä yksi elokuvan paradokseista. Sivuosien Grabovsky ja Tilkanen jäävät täydellisiksi statisteiksi, jotka unohtuvat jonnekin pitkiksi toveiksi.

Tom of Finland tyytyy poimimaan juttuja sieltä ja täältä kelamaisena nauhana. Tietenkin se on oikealla asialla, mutta pelkkä hyvä tarkoitus ei riitä. Pitäisi olla myös näkemystä. Tulkintaa siitä, kuka Touko Laaksonen lopulta oli. Esitaistelija, mukautuja vai kumpaakin?

Yhtä kaikki, Dome Karukosken ohjaus tunnustettiin Göteborgin elokuvajuhlilla kriitikkojen palkinnolla.

ELOKUVA:
Tom of Finland
Ohjaus: Dome Karukoski
Pääosissa: Pekka Strang, Lauri Tilkanen, Jessica Grabovsky, Kari Hietalahti, Taisto Oksanen
2017, 116 minuuttia
★★☆☆☆

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta

Aki Kaurismäki palkittiin parhaasta ohjauksesta

Kuva: DPA / Lehtikuva

Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki palkittiin lauantaina Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisella karhulla parhaasta ohjauksesta. Hän kilpaili elokuvallaan Toivon tuolla puolen.

Elokuva kertoo suomalaisesta kauppamatkustajasta (Sakari Kuosmanen) ja syyrialaisesta pakolaisesta (Sherwan Haji), joiden polut risteävät.

Kaurismäki kiitti tuoreeltaan gaalayleisöä lyhytsanaiseen tapaansa toteamalla englanniksi: kiitoksia todella paljon.

Elokuva sai ensi-iltansa Suomessa helmikuussa, ja sen on nähnyt elokuvateattereissa tähän mennessä jo 24 000 katsojaa. Elokuva aiotaan laittaa erittäin laajan levityksen myös ulkomailla.

Pääpalkinnon, eli Kultaisen karhun voitti unkarilainen elokuva On Body and Soul, jonka ohjaaja on Ildiko Enyedi.

Kaurismäkeä pidettiin yhtenä vahvana ennakkosuosikkina myös pääpalkinnon voittajaksi.

Kaurismäki Ylelle: ”Kyllä se nyt on adios” – Toivon tuolla puolen jää viimeiseksi

Kuva: Lehtikuva

Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki kertoo Ylelle lopettavansa elokuvien tekemisen.

– Olen väsynyt. Haluan vihdoin alkaa elää omaa elämääni, Kaurismäki sanoo Ylen haastattelussa Berliinin elokuvajuhlilla.

Kaurismäen elokuva Toivon tuolla puolen kilpailee Berliinissä festivaalin pääpalkinnosta, Kultaisesta karhusta.

– Olenhan mä näin aiemminkin sanonut, mutta kyllä se nyt on adios. Läheltä liippaa, että tämä jää viimeiseksi elokuvaksi, Kaurismäki toteaa Ylelle.

Kaurismäki viittaa vuoteen 1994, jolloin hän ja puolalaisohjaaja Krzystof Kieslowski ilmoittivat samaisilla Berliinin elokuvajuhlilla lopettavansa elokuvien teon.

Haluan vihdoin alkaa elää omaa elämääni.

Kaurismäen ilmoitus tarkoittaa sitä, että trilogiaksi aiottu satamakaupunkeja käsittelevien elokuvien sarja jää kaksiosaiseksi. Ensimmäinen teemaa käsittelevä elokuva Le Havre ilmestyi vuonna 2011.

Aki Kaurismäki on ohjannut kaikkiaan 18 pitkää elokuvaa. Hänen ohjaajan uransa alkoi 1980-luvun alussa. Ensimmäiset elokuvat Aki Kaurismäki teki yhdessä isoveljensä Mika Kaurismäen kanssa.

Aki Kaurismäen elokuvia on ollut Oscar-ehdokkaina. Hän on myös boikotoinut Oscar-gaalaa vastalauseena Yhdysvaltain ulkopolitiikalle. Kaurismäki on saanut tunnustusta Cannesin elokuvajuhlilla sekä voittanut useita Jussi-palkintoja.

Aki Kaurismäki on yksi taiteen akateemikoista. Hän täyttää huhtikuussa 60 vuotta.

La La Land kahmi Bafta-palkintoja Britanniassa

Kuva: Lehtikuva

Ennakkosuosikki La La Land sai useita keskeisiä Bafta-elokuvapalkintoja myöhään sunnuntaina. David Chazellen ohjaama musikaali-draamakomedia sai yhteensä viisi Baftaa.

La La Land vei vuoden parhaan elokuvan palkinnon, ja filmi toi Chazellelle parhaan ohjaajan Baftan. La La Landin naispääosan esittäjä Emma Stone (kuvassa) palkittiin parhaasta naispääosasta, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan kuvauksen ja parhaan musiikin pystit.

La La Landin miespääosan näytellyt Ryan Gosling jäi kuitenkin ilman Bafta-palkintoa. Miespääosan tunnustuksen sai Casey Affleck roolistaan elokuvassa Manchester by the Sea.

Bafta-palkinnot jakaa Britannian elokuva-akatemia.

Bafta-tunnustukset ovat yleensä ennakoineet hyvin elokuva-alan vuotuisten pääpalkintojen, Oscareiden, voittajia. Oscarit jaetaan myöhemmin tässä kuussa.

AVAINSANAT

Aki Kaurismäki palauttaa Akilandiansa Suomeen, missä kovapintaiset mutta hyväsydämiset tavikset auttavat pakolaista

Aki Kaurismäki palauttaa Akilandiansa Suomeen, missä kovapintaiset mutta hyväsydämiset tavikset auttavat pakolaista.

Aki Kaurismäki ohjasi ensimmäisen elokuvatrilogiansa Varjoja paratiisissa, Ariel ja Tulitikkutehtaan tyttö vuosina 1986–89 kansainvälistä mainettaan hiljalleen kasvattavana kotimaisen elokuvan outolintuna. Toinen trilogia koostuu vuosien 1996–2006 aikana valmistuneista elokuvista Kauas pilvet karkaavat, Mies vailla menneisyyttä ja Laitakaupungin valot, jotka sinetöivät hänen asemansa eurooppalaisena ohjaajatähtenä.

Yhdessä kuusi elokuvaa muodostavat arvostetuimman tekijämme lavean tuotannon kovan ytimen.

Kaurismäen kolmas, tällä kertaa satamatrilogiana kulkeva paketti alkoi vuoden 2011 ohjauksesta Le Havre. Kuin taiteellista vapauttaan alleviivatakseen ja kärjistynyttä yhteiskunnallista ilmapiiriä vastustaakseen hän kiteytti koko uransa poliittisimman mutta samalla aurinkoisimman ohjaustyön.

Siinä hän palaa noirvaikutteisen melodraaman alakulosta yhteisön solidaarisuuteen luottavaan runollisuuteen, jonka romantiikka ei suostu asettamaan köyhiä ja kipeitä vastakkain, kuten poliittisen kulttuurimme nykynousukkaat mieluusti tekevät.

Trilogian toinen teos Toivon tuolla puolen (2017) palauttaa Suomen tunnetuimman elokuvantekijän Berliinin filmijuhlien pääkilpasarjaan ensi kertaa sitten 1990-luvun alkupuoliskon.

Kyynisyyden mittarilla se sijoittuu jonnekin Laitakaupungin valojen kylmäkiskoisen pessimismin ja Le Havren yltiöoptimismin välille. Tunnistettaviin helsinkiläisiin maisemiin sijoittuva tarina merkinnee monelle Kaurismäen ihailijalle miellyttävää laskeutumista takaisin Suomen kamaralle.

Tyyliä kuvaava termi ”Akilandia” on jo tuttu muillekin kuin fanaatikoille.

Maahan osin sattumankauppana päätyvän syyrialaisen pakolaismiehen (Sherwan Haji) ja vaimostaan eroavan suomalaisen yrittäjän tiet risteyttävä elokuva on samalla Kaurismäen lähestyttävin teos viiteentoista vuoteen. Kukaan ei pudottele Kaurismäen lakonista kieltä suustaan hauskemmin kuin puusta veistetty Sakari Kuosmanen  Mies vailla menneisyyttä -klassikon yrmy vartija.

Kuosmasen esittämän kaupparatsun ostama nuhjuinen ravintola toistaa Kauas pilvet karkaavat -elokuvan ohdakkeista ja siksi koomista bisnestajua. Muutenkin Janne Hyytiäisen, Ilkka Koivulan, Kati Outisen ja Kaija Pakarisenkin roolit muistuttavat eräänlaista Kaurismäen aiempien elokuvien tähtiparaatia tai naamapotpuria.

Sen laskelmoivuudestakin voisi varmaan puhua viimeistään silloin, kun valkokangas alkaa täyttyä Jörn Donnerin, Jukka Virtasen ja Atte Blomin kaltaisista vanhoista sekä Dome Karukosken ja Juho Kuosmasen nuoremmista kulttuurivaikuttajista. Koira on tietenkin Koistinen, samanniminen kuin kiusattu yövartija Laitakaupungin valoissa. Ja niin edelleen.

Kaurismäen visuaalinen väripaletti hehkuu taas täyteläisenä, mutta siihen turtuneille se on myös yllätyksetön. Käsikirjoitustakaan tuskin voi kehua ohjaajan vaikuttavimmaksi.

Mitä suoremmin poliittista Kaurismäki kuvaa, sitä ohuemmalta hänen ”analyysinsä” vaikuttaa.

ELOKUVA:
Toivon tuolla puolen
Ohjaus: Aki Kaurismäki
★★★☆☆
Pääosissa: Sherwan Haji, Sakari Kuosmanen, Janne Hyytiäinen, Nuppu Koivu, Ilkka Koivula, Simon Hussein Al-Bazoon, Kaija Pakarinen, Kati Outinen, Tommi Korpela, Tuomari Nurmio
2017, 98 minuuttia

Lehtihaastattelujen amerikkalaista imperialismia jyrkästi vastustava kärkevä julistaja tekee toki elokuvia, jotka ovat vain satuja. Päähenkilöt elävät mennyttä nostalgiaa vanhoissa autoissaan, vaatteissaan ja eleissään, mutta taustaympäristö ja tematiikka ankkuroituvat tiukasti nykypäivän siirtolaisuuteen. Kiehtovaa vai häiritsevää anakronismia?

Puhdas ilmaisukaan ei peitä toisteista, toki huippunsa hiottua rakennetta ja muotopuolta. Marginaalien muusikoista Tuomari Nurmio saa nyt ohjaajan suosion. Suomalaisen panimon brändiä isketään pöytään kuin mainoksessa.

Tämän päälle Toivon tuolla puolen tietenkin kyseenalaistaa eurooppalaisen ja suomalaisen maahanmuuttopolitiikan, jossa ihmiset ovat vain lukuja, tilastoja ja oikeuden sanelemia päätöksiä.

Mielenkiintoista, että elokuva löytää kaltoinkohdellun pakolaisen auttajaksi työväenluokan lisäksi seteleitä ja selkärankaa väläyttävän kovapintaisen mutta hyväsydämisen yrittäjän, joka on ehkä Portugalissa asuvan ohjaajan omakuva.

Elokuvan pahiksia ovat öykkäröivät uusnatsit ja pykäläbyrokraatit. Vastalauseita ei kuulune.

Teos on omistettu vuonna 2014 kuolleelle Peter von Baghille.

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta