Hakaristiliput Mannerheimintiellä hätkähdyttävät aavemaisessa ja hypnoottisessa suomalaiselokuvassa

Kotimainen dokumenttielokuva porautuu rintamasotilaiden psyykeen.

Ari Matikaisen erinomaisen tärkeän dokumenttielokuvan tuntojaan purkavia ääniä ovat rintamalle lähetetyt nuoret sotilaat sekä uudemman polven historioitsijat ja tutkijat. Toista maailmansotaa ja erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton välistä jatkosotaa ei ole katsottu elokuvissamme juuri tästä näkökulmasta luultavasti koskaan aiemmin. Fiktion puolella Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985) tekee kyllä tietoista pesäeroa Edvin Laineen kanonisoituun historiankirjoitukseen vanhojen jermujen taisteluretkestä suuremman Suomen häilyvään unelmaan.

Jatkosota oli nimenomaan nuorten miesten, monesti tuskin parikymppisten maailmaa näkemättömien maalaispoikien tulikaste. Heillekin uusi sota oli osin myyty talvisodasta jääneellä revanssihengellä ja vielä sen varjolla, ettei näillä ollut omakohtaista kokemusta taistelujen raadollisesta todellisuudesta.

Rintamalla pahimmin traumatisoituneet eivät olleet tärähtäneitä tai hulluja, jotka olisivat olleet sokkihoidolla ”säikytettävissä” taistelukuntoisiksi, vaan psyykkisesti vaikeasti vammautuneita järkyttävissä olosuhteissa, joissa yhdistyivät pommien ja luotien kauhut sekä pitkän asemasotavaiheen riipivä kuoleman odotus. Silti psykiatriseen hoitoon pääsivät vain ne, jotka olivat menettäneet täysin toimintakykynsä.

 

Tästä historiallisesta ja lääketieteellisestä tosiasiasta Ville Kivimäki kertoo jo väitöskirjassaan Murtuneet mielet, mutta nyt Matikainen tuo senkin antia valkokankaalle visuaalisen median hätkähdyttävyydellä. Kirjallisuus ei ole elokuvaa huonompaa vaan erilaista. Molemmille on paikkansa ja tilauksensa, mistä kielii Kivimäen opukselle myönnetty Tieto-Finlandia-palkinto vuonna 2013.

ELOKUVA:
Sota ja mielenrauha
Ohjaus: Ari Matikainen
2016, 72 minuuttia
Ari Matikaisen ohjaama ja käsikirjoittama Sota ja mielenrauha (2016) on lähellä vuoden parhaan kotimaisen dokumenttielokuvan palkintoa, vaikka elämme vasta maaliskuuta. Sen nimi viittaa tietysti Leo Tolstoin romaaniklassikkoon. Elokuva kumoaa suureen suomalaiseen sankaritarinaan kuuluvia sotamyyttejä niin yksilön kuin kansankunnankin tasolla. Jälkimmäistä on puolestaan käsitellyt kirjoissaan nykyisin eduskuntatutkimuskeskuksen johtajana toimiva Markku Jokisipilä, yksi elokuvan asiantuntijanimistä.

Matikainen näyttää muun muassa kirkkaissa värikuvissa liehuvat hakaristiliput Helsingin Mannerheimintien varrella välirauhan aikana kesällä 1940 yleisurheilumaaottelun yhteydessä. Niiden näkeminen nyt, väreissä, tekee hurjan vaikutuksen.

Mutta itse elokuva on silti rintamasotilaiden, joiden muistiinpanoista kirjeisiin ja päiväkirjoihin välittyy todellisuuden paljastuminen muuksi kuin oli kuviteltu. Olennaiset toiveet piirtyvät esiin: mitä olisi kokea elämä, entä nainen? Tutkija Jenni Kirves huomauttaa, ettei nuorimmilla ollut luultavasti mitään kokemusta sukupuolisesta kanssakäymisestä. Sota katkaisi perheen perustamisenkin odotukset.

 

Ari Matikainen tekee uhkarohkeaa ja siksikin arvostettavaa mielleyhtymäelokuvaa tunteista ja kokemuksista, joista ei rakennu yhden yksilön tai muutaman yksilön tarinaa vaan niiden kaikkien yleispätevä summa. Kirjeiden lisäksi hänellä on käytössään laaja arkistoaineisto valokuvia, elokuvia ja radioäänitteitä. Niistä muodostuu kollaasidokumentti, joka porautuu tuntemattoman ja siksi tunnistettavan sotilaan pään sisään.

Sota ja mielenrauha poikkeaa suomalaisista sotaelokuvista: se ei kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan.

Huomiota herättää esimerkiksi elokuvan tapa hidastaa kuvaa ja yhdistää se äänimaailman teollisuuskolinaan. Vaikutelma on aavemainen ja hypnoottinen. Silti tekniikka ei perustu vääristelyyn, summittaisten tuokiokuvien alleviivaukseen. Kuvat raajojaan venyttelevistä nuorukaisista ovat mielessä, kun Matikainen myöhemmin leikkaa ruutuun invalidisoituneita, kätensä tai jalkansa menettäneitä tai päähän haavoittuneita sotilaita.

Sota ja mielenrauha ei suomalaisista sotaelokuvista poiketen kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan. Elokuva paljastaa vapaammin assosioituvan, universaalisti avautuvan henkisen tilan kuvamontaaseissaan. Saavutus, jota ei ole meillä liiemmin nähty. Tavanomaisemman puhuvat päät -asiametodin Matikainen onnistuu sulattamaan osaksi kokonaisuutta rintamaimpressionismin tarpeelliseksi täydennykseksi. Vasta Happoradion soittaminen lopussa on tyylirikko.

Aihe, näkökulma ja toteutus ovat niin kiehtovia, että lyhyt kesto hiukan harmittaa. Osarahoittaja Ylellä lienee valmis ohjelmapaikka elokuvan televisioesitykselle.

Sota ja mielenrauha -traileri / Trailer for War and Peace Of Mind from Kinocompany on Vimeo.

Kommuuni (2016): Elokuvan vallankumousta yrittänyt ohjaaja syöttää nyt nostalgiaa

Unelmia ja illanistujaishommia eli tanskalaista nostalgiaa elokuvassa Kommuuni.

Epätasainen tanskalaisohjaaja Thomas Vinterberg oli vielä 1990-luvulla johtoroolissa nuorten radikaalien ryhmässä, joka halusi palauttaa elokuvan juurilleen tarkat opinkappaleet julistaneessa dogma-liikkeessä, jonka tunnetuin jäsen oli maan tärkein nykyohjaaja Lars von Trier.

Pienehkön ja jo alussa kurittoman joukon teesit rihkamasta riisutusta ilmaisusta, muun muassa lisävalaistuksen ja musiikin hylkäämisestä, eivät tietenkään johtaneet vallankumoukseen viihteen kyllästämässä filmiteollisuudessa, vaikka vastaiskun yritykselle voikin nostaa hattua. Vaikea sanoa, kuinka vakavissaan he todellisuudessa olivat. Ehkä kyse oli herätyshuudon kaltaisesta kokeilusta.

Vinterberg oli lopulta itse ensimmäisiä rivistä irtautuneita. Hän valmisti täysin perinteisillä tekniikoilla pari englanninkielistäkin elokuvaa. Hänen viimeisimpänsäkin, niin ikään englanninkielinen Kaukana maailman menosta (2015) tehtiin kansainvälisten tähtinäyttelijöiden kanssa usean maan yhteistuotantontona. Näissä teoksissaan ohjaaja on selvästi vieraalla maalla, ja mainittu romaanisovitus jo latteuden huippu.

Tissien, pyllyjen, pimppien ja pippelien vilahtelut olisivat toki mahdottomia amerikkalaisessa valtavirrassa.

Kommuuni (2016) näyttääkin Vinterbergin taustaa vasten ensin kiehtovalta paluulta uran alkupuolen muutosta vaativaan viestiin ja yhteisövalaisuun. Hänen läpimurtonsa oli porvariperheen sisällä paisettaan kasvattavaa mätää uskaliaasti puhkova dogma-elokuva Juhlat (1998), joka on ohjaajan juhlituin työ tänäkin päivänä.

Kommuunin henkilöt esitetään niinikään omanlaisinaan kapinallisina, vaikka he edustavatkin 1970-luvun muotivirtaa halutessaan muodostaa yhteisen asumisyksikön, joka eroaa perinteisen kodin ja sille tyypillisen hierarkian ajatuksesta. Keskiluokan kahleista vapaa yhteisö on tietysti paradoksi, koska uusioperheen asukkaat korvaavat yhteiskunnan instituutiot hähmäisellä ideologialla, joka johtaa riipaisevaan tragediaan.

ELOKUVA:
Kommuuni
Ohjaus: Thomas Vinterberg
Pääosissa: Trine Dyrholm, Ulrich Thomsen, Helene Reingaard Neumann
2016, 112 minuuttia
Yksilön murtumispistettä Vinterberg lähestyy kuitenkin pehmentävällä nostalgialla, joka maistuu etenkin alun humoristisuudessaan liikaa kaupalliselta kompromissilta vaikuttaakseen täysin rehelliseltä. Samalla teoriassa liberaalia näkökulmaa säestää konservatiivisuus ja sen perässä koko elokuvaa kaavamaisuus. Tissien, pyllyjen, pimppien ja pippelien vilahtelut olisivat toki mahdottomia amerikkalaisessa valtavirrassa.

Vanhemmistaan vieraantuneen yliopisto-opettajan ja television uutistenlukijana toimivan vaimon käsiin putoaa Kööpenhaminan porhoalueelta perintönä miljoonatalo, jonka kohtalo ratkaistaan aluksi vahvemmalta vaikuttavan Annan mielen mukaan. Kommuunin perustamista ja asukkaiden valikoitumista ei kuitenkaan ohjaa minkäänlainen epookkia täsmentävä poliittisuus. Parin ratkaisu vaikuttaa sen jälkeen komediaelokuville tyypilliseltä päähänpistolta, mikä ei liene Vinterbergin syvällisin aikomus.

Taloon valikoituu sekalainen joukko enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä tyyppejä, joilla on hyvin vähän annettavaa avioparin kriisiksi solahtavaan tarinaan omillaan. Kun lehtori heittäytyy suhteeseen oppilaansa kanssa, pelin tahdit yhtäkkiä määräävä Erik huomaa jakavansa kotia paitsi vaimonsa myös nuoren rakastajansa kanssa. Oluen ja viinin täyteiset, aluksi iloiset illat huvilalla kiristävät lopulta kaikkien hermoja ääripisteeseen.

Tanskalainen Kommuuni on kuin ristisiitos kahta meilläkin levitettyä ruotsalaista elokuvaa. Lukas Moodyssonin Kimpassa (1998) ja Jörgen Bergmarkin Ruotsalainen avioliitto (2010) eivät ole täysosumia mutta vihlaisevampia kuin Vinterbergin ohjaus, johon myös lapset kirjoitetaan mukaan teennäisen tuntuisesti. Rakkauden ja kuoleman ikiaikainen läheisyys tuottaa kalpeita tuijotuksia ja hiljaista apatiaa, mutta Vinterbergin ponnistelut jäävät pintaan.

Kommuuni kyllä koettaa kriittisyyttäkin ulottamatta sitä kunnolla elämänvalheisiin, joita useilla henkilöillä vaikuttaisi olevan hilpeän juhlintansa alla. Paratiisi on ilmeisen näennäinen, mutta elokuva ei tohdi ivata petkuttajien kaksinaamaisuutta ja pelkuruutta. Maahanmuuttajamiehen itkukohtaukset, vaimonsa menettänyt juoppo ja sairas poika eivät tuo makua sillisalaattiin.

Harmi, että Trine Dyrholmin mykkänä pitkään pysyvä kipeä haavoittuvuus jää elokuvan yksinäiseksi valopilkuksi, osoitukseksi, ettei onni ole koskaan järkeilyä.

Virtuoottisen roolin tekevä Benedict Cumberbatch loistaa: Paha, pahempi, Rikhard III

Benedict Cumberbatch tekee vaikuttavan roolityön tyrannikuningas Rikhard III:na.

Yle Teeman esittämän “Ontto kruunu” -tyyppisen produktioin tähden tv-veron kantaminen saa oikeutuksensa. On suomalaistenkin laatudraaman ystävien onni, että Britanniassa on yhä kolme kirjainta, joihin voi luottaa: B, B ja C. Siellä osataan yhä arvostaa William Shakespearea, jonka kuolemasta tuli loppukeväästä kuluneeksi 400 vuotta.

Shakespearen kahdesta suuresta kuningasnäytelmästä dramatisoidun  Ontto kruunu -sarjan päätösosassa “Rikhard III” tullaan lähelle absoluuttista pahuutta. Jo kahdessa osassa nähdyssä “Henrik VI:ssakin” oli julmuuksia aika tanakasti, mutta nyt nimihenkilö on jopa shakespeariaanisessa mittakaavassa aivan hirviöimäisintä lajia.

Sellainen, jota hänen veljensä vaimo kutsuu “mädättyneeksi saastaksi” ja jonka äiti toivottaa tervemenneeksi taisteluun sanoilla “kunniaton olet ja väkivaltainen, olkoon kuolemasi samankaltainen”.

Rikhardin tie kuninkaaksi on siis verellä päällystetty. Hän hävittää ympäriltään kaikki, jotka asettuvat esteeksi tai saattaisivat jossain myöhemmissä vaiheissa olla uhkana. Hän ei tee lukua siitä, tapattaako vihollisia, ystäviä tai kaikkein läheisimpiäänkin.

Yle Teema
Ontto kruunu: Rikhard III
Lauantai 27.8. klo 21
Elokuvasarjan kolmososassa Lancaster ja York-sukujen käymä verinen Ruusujen sota lähestyy loppuaan. Shakespearen näytelmässä se huipentuu siihen, kun maahan ratkaisutaistelun tuoksinassa suistettu tyrannikuningas huutaa kuuluisan repliikkinsä: “Hevonen! Hevonen! Valtakunta hevosesta!”

Hevosta Rikhard ei saa, mutta valtakunta menee silti. Alkaa Henrik VII:n vähän rauhaisampi kausi.

Juonipaljastus on tässä tyly, mutta toisaalta näin suuren, vuosisatojen saatossa paljon esitetyn klassikon kyseessä ollen se ei ehkä sitä enää ole.

Shakespeare kuvasi Rikhardin kyttyräselkäisenä, ontuvana muotopuolena, mistä aiheutunut katkeruus sysäsi nuoren herttuan kaameuksiin  hänen raivatessaan tietään valtaan. Tv-elokuvassa rujous kuvataan häkellyttävän todentuntuisesti. Rikhard III:n roolin virtuoottisesti tekevä Benedict Cumberbatch lataa hahmoon vielä sellaisen määrän henkistä rampuutta, että alta pois. Hahmon suoraan kameralle sähisemät kommentit vain korostavat häijyyttä.

Muutenkin elokuvassa on tarjolla brittiläistä Shakespeare-tradition mukaista voimanäyttelemistä komeimmillaan. Esimerkiksi Judi Dench, Sophia Okonedo ja Keeley Hawes saavat tilaa tehdä hienot naisroolit muuten aika miehisessä melskauksessa. Vaikuttavuutta lisää, että näyttelijöiden suuhun kirjoitettu dialogi on säilytetty uljaan runollisena.

Keskustelua aiheesta

Luokkakokouksen ohjaaja lypsää legendaa — Bodom (2016): Salkkarit-kauhua ja seksiobjekteja

Metsässä. Mörkö vaanii legendan perässä juoksevia nuoria.
Metsässä. Mörkö vaanii legendan perässä juoksevia nuoria.

Bodominjärven murhat kesällä 1960 hiertävät yhä suomalaisten kollektiivista tajuntaa yhtenä rikoshistoriamme hämärimpänä rikosmysteerinä. Kolmen nuoren edelleen selvittämättömät surmat ja reissulta ainoana elossa palanneen vangitseminen yli 40 vuotta tapahtuneesta ja vapauttaminen heti seuraavana vuonna jättävät spekuloitavaa myös viihteen kolportööreille, joilta näyttää kuitenkin menneen sisu kaulaan.

Nimeämällä elokuvansa pelkäksi Bodomiksi (2016) ja toistamalla tapahtumat uudelleen nykyajassa he voivat väittää jutun vain saaneen inspiraationsa eilisen tragediasta, vaikka he kalastavat läpinäkyvästi vanhan tragedian arkulla. Lopputulos ei kerro mitään puolen vuosisadan takaisesta arvoituksesta muttei kanna omillaankaan.

Taneli Mustonen ohjasi toisella yrittämällään vuosikymmenen katsotuimman kotimaisen elokuvan, keskenkasvuisten miesten sekoilua alleviivaavan räävittömän komedian Luokkakokous (2015). Amerikkalainen viihdelehti Variety näki törkyssä ainesta ja nimesi suomalaisen kymmenen lupaavimman pohjoismaisen ohjaajan joukkoon. Meillä kehujia ei ole jonoksi asti. Eikö kukaan ole vieläkään profeetta omalla maallaan?

ELOKUVA:
Bodom
Ohjaus: Taneli Mustonen
Pääosissa: Mimosa Willamo, Mikael Gabriel, Nelly Hirst-Gee,Santeri Helinheimo Mäntylä
2016, 85 minuuttia
Ensi-ilta 19.8.
Bodom on Mustosen ensimmäinen yritys lunastaa odotuksia. Luokkakokoukselle tulee jatkoa jo kuluvan vuoden puolella. Myös tällä kertaa hän tarjoaa välineensä myös muista kuin elokuvayhteyksistä tutuille nimille. Tämä kuulostaa paperilla ja kotimaisen elokuvan usein teatterimaista näyttelemistä vasten hyvältä, mutta tuottaa käytännössä kankeaa lausumista ja pällistelevää ilmeilyä.

Etenkin räppäri Mikael Gabriel taannee silti elokuvalle jonkin sortin nuoriso-uskottavuutta ja ehkä sellaistakin yleisöä, joka ei muutoin suosisi juttuja. Kaikki tarpovat silti suossa huonon käsikirjoituksen vetäminä, eikä Mustonen vaadi ohjaajana paljon.

Jossain Keski-Espoon metsissä asuu jättiläiseltä vaikuttava mykkä kostaja, joka ei vieläkään siedä mölyävän nuorison hauskanpitoa.

Luokkakokouksen saamia syytöksiä muun muassa räikeästä seksismistä Mustonen torjuu nyt korostamalla Mimosa Willamon ja Nelly Hirst-Geen rooleja myös fyysisinä toimijoina. He määrittävät tahdin, vaikka nilkkimäisillä klopeilla on omia suunnitelmiaan. Parhaiten selviää Santeri Helinheimo Mäntylä, mutta hänelle suodaan vähiten valkokangasaikaa.

Mustosen musiikkivideomaisen muovinen, tirkistelevä tyyli ei vain tue tasa-arvoista ideaa, sillä nuoria naisia kuvataan toistuvasti vähäpukeisina hilluvina seksiobjekteina, kun taas tarinan pojat voivat säilyttää arvokkuutensa. Räppärin pulahdus järveen ei saa alkuunkaan vastaavaa huomiota osakseen kuin juoniaan punovien tyttöjen erogeeniset ruumiinosat jostain vähän kiusallisesta kuvakulmasta.

Varsinaiseen juoneen Mustonen ja toinen käsikirjoittaja Aleksi Hyvärinen ymppäävät mukaan Bodominjärven legendaa niin paljon kuin kehtaavat. Murhaaja on edelleen vapaalla jalalla.

Jossain Keski-Espoon metsissä asuu jättiläiseltä vaikuttava mykkä kostaja, joka ei vieläkään siedä mölyävän nuorison hauskanpitoa. Uskovaisen perheen siveän tyttären paljastuskuvista syntyneestä perhe- ja koulukohusta paisutellaan överi veruke Salkkarit-tasoiseen säikyttelyyn, jossa mukamas tyrmäävät tehosteäänet ja väsyneet yllätyskäänteet työntävät todellisen kauhun järveen.

Shokeeraavaksi lopuksi aiottu huipennus verisine takaa-ajoineen yön pimeydessä luiskahtaa puolestaan juuri sellaiseksi huonoksi vitsiksi, millaiseksi Jussi-voittaja He ovat paen­neetkin (2014) olisi saattanut luiskahtaa ilman JP Valkeapään silmää.

Visuaalisesti Bodom on samasta puusta veistettyä teflonpintaa kuin Luokkakokous, mikä voi tuntua yllättävältä, koska lajityypit ovat kaukana toisistaan. Yhtä teennäisiltä kalskahtavat kuvaus ja valaistus vain korostavat käsikirjoituksen yhtäaikaisesti ali- ja ylikehiteltyä ideaa pimeässä vaanivasta vaarasta, jossa ei ole rahtuakaan jonkin Blair Witch Projectin (1999) alkukantaisuudesta.

Bodomin mahdollisuudet toistaa Luokkakokouksen temppu suuriin massoihin vetoavana elokuvana lienee puolestaan rajallinen, sillä teinikauhuksi typistyvää onttoa kummittelua ei katsota lainkaan vanhemmissa ikäryhmissä. Näin laiskasti kirjoitettuja elokuvia en suosittele nuoremmillekaan.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Suomi-poika Matt Damon palaa Jason Bournessa (2016): Taas CIA kiusaa harmaantunutta tappajaa

Paluu. Hylätyn agentin roolissa mopoilee taas suomalaissukuinen Matt Damon.

Robert Ludlumin luomaan hahmoon perustuvia elokuvia kuvattiin viime vuosikymmenen alussa ensin kolme, joista ensimmäisen, Medusan verkon (2002) ohjasi Doug Liman.

Yllätyshitiksi ponkaisseen elokuvan tarina monisyisine juonihaaroineen heijastelee Nixonin Amerikan jälkeisiä epäluuloja virallisen koneiston rehellisyyteen, mutta myös 2000-luvun alun terrorismi ja sen vastainen sota tarjosivat hyvät puitteet valtion kouluttaman tappajan pitkälle pakomatkalle, jonka aikana muistinsa menettänyt miekkonen selvittelee oikeaa identiteettiään.

Tuottajaksi siirtyneen Limanin paikan vielä tehokkaammissa jatko-osissa otti britti Paul Greengrass, joka juoksuttaa päähenkilöä mantereelta toiselle kiihkeää uutisrealismia jäljittelevissä toimintakohtauksissa, joissa on hivenen aitoa paikallisväriäkin.

ELOKUVA:
Jason Bourne
Ohjaus: Paul Greengrass
Pääosissa: Matt Damon, Julia Stiles, Vincent Cassel, Tommy Lee Jones, Alicia Vikander
2016, 123 minuuttia
En uskonut hetkeäkään sarjan loppuvan sen loogiseen huipennukseen Medusan sinetti (2007), vaikka muuntyyppisissäkin elokuvissa menestynyt näyttelijä Matt Damon ilmoitti saaneensa tarpeekseen Jason Bournen roolista. Kävi kuten ennakoin, että houkutus lypsää tuottoisaa lehmää myös tulevaisuudessa kävi vastustamattoman suureksi, mutta luonneroolien Jeremy Renneristä ei ollut paikkaamaan suomalaissukuista Hollywood-tähteä Medusan perinnössä (2012), jonka piti olla uuden päänäyttelijän kanssa tehty pelinavaus.

Vaisun vastaanoton jälkeen sarjan takaisin alkuperäisille jäljilleen sinkauttava Jason Bourne (2016) uskottiinkin jälleen Damonin ja Greengrassin käsiin, vaikkei kummallakaan luulisi olevan enää todistettavaa vanhan vellin kauhomisessa. Mutta rahallahan saa ja hevosella pääsee.

Ensin Greengrass avustaa katsojia palauttamalla mieleen Bournen vaiheita nuoresta palkkamurhaajasta jahdatuksi virkaheitoksi. Agentin painajaiseksi paljastuvan kertausjakson katsottuaan yleisö kuitenkin hämmästyy, miksi koulutettu sotilas joutuu hankkimaan elantonsa laittomista nyrkkitappeluista. Lopun aikaa saamme tuijottaa kyynistä vanhan toistoa, jossa petetty Bourne revitään vielä aikaisempaakin höttöisemmillä verukkeille iskemään häntä jahtaaville CIA:n pyrkyrimäisille despooteille luuta kurkkuun, kun ei muutakaan mukamas voi.

Agentin onneksi hänelle tarjoavat toistuvasti apuaan kauniit nuoret naiset, jotka ovat halukkaita vaarantamaan uransa ja henkensä entisen palkkamurhaajan vuoksi.

Ruotsalainen Alicia Vikander ja yksi ilme.

Ruotsalainen Alicia Vikander ja se ilme.

Ei tällaista soopaa tietenkään kannattaisi loputtomasti tyrkyttää Bondien haastajaksi, vaikka Bourne-elokuvat alun perin pakottivatkin nollanollaseiskan muuttumaan nykyaikaa paremmin heijastavaksi kompleksiseksi ongelmakimpuksi. Viimeistään nyt Damonin antisankarihahmo vaikuttaa itse harmaantuneelta eikä katsoja voi ymmärtää syitä, miksi jenkkien tiedustelupalvelun kyylien tarvitsisi jälleen munata itsensä napatakseen karussa vuosia eläneen ja paremmin katutappelijana viihtyvän mykän todistajan. Näemmä CIA:lla ei ole parempaakaan tekemistä kuin vehkeillä Vincent Casselin katkeroituneen agentin kanssa.

Uskottavuudella ei tarvitse tietenkään päätä vaivata, mutta Bournen kuolleen isän sekoittamista soppaan luulee ensin sisäpiirin vitsiksi. Kyse ei kuitenkaan ole silmää nikkaavasta parodiasta vaan toistasataa miljoonaa dollaria maksavasta eliittiviihteestä, jossa mitään ei jätetä sattuman varaan.

Rutiininomaisessa seikkailussa kaahataan romurallia tuhatta ja sataa milloin missäkin kaupungissa liikennesäännöistä piittaamatta, isketään surutta nyrkkiä naamaan ja väännetään kaulaa katki minkään tuntumatta miltään. Ruotsalainen Oscar-voittaja Alicia Vikander vetää kyberosaston pomon roolin yhdellä ilmeellä. CIA-pamppu Tommy Lee Jones ja Damon jaksavat hiukan irvistelläkin ilmeisesti vanhasta muistista, mutta kovin leipääntyneen oloisina. Ihmekös tuo, kun taas ympäri mennään ja yhteen tullaan.

Ohjaaja Paul Greengrass lypsää lehmää.

Ohjaaja Paul Greengrass lypsää lehmää.

Kyllä Greengrass ohjata osaa, katsokaa vaikka Verinen sunnuntai (2002) tai United 93 (2006), mutta otaksun, ettei kiinnostus suoran toiminnan ja purkausta kypsyttelevien suvantokohtien annosteluun ole enää huipussaan tässä tyylilajissa. Katoilla hyppelyt, tappelut ja muu rajumpi action ovat kuvastoltaan puuroutuvaa farssia, jossa kohteiden ja henkilöiden etäisyydet sekä muut yleisön tajuamisherkkyyttä lisäävät kiinnekohdat ovat yhtä sotkua.

Kameran hosuvan heilumisen kyytipojaksi elokuva tarjoaa eniten näyttöruutuihin tuijottamista, puhelimiin vastaamista ja toimistohuoneissa palpattamista. Mistään vanhahtavasta eurooppalaisesta charmista ei ole enää tietoakaan Las Vegasin uhkapeleissä.

Elokuva jatkaa suureen yleisöön hyvin uppoavaa populistista syöttöä alamaisensa kylmästi hylkäävistä instituutioista, jotka haluavat vain pelastaa oman nahkansa. Snowden-viittaukset kelpaavat sanalliseksi yhteiskuntakritiikiksi. Nykivä leikkaus ja erikoiset kuvakulmat eivät tietenkään yksin riitä jännityksen puristamiseen kaksituntisen elokuvan ajaksi.

“Jason Bourne” ei esitä enää arvoituksellista. Mylly pyörii jatkossakin — Damonin kanssa tai ilman.

Keskustelua aiheesta

Liaanimies ei jodlaa – Tarzanin legendan (2016) lihasveistos ei kätke valkoisen yli-ihmisen poliittisuutta

Taistelupari. Lihaksikas Tarzan (Alexander Skarsgård) pelastaa Janea vihollisten kynsistä amerikkalaisen tohtorin (Samuel L. Jackson) kanssa.

Tarzanin palauttaminen valkokankaalle kallishintaisena spektaakkelina on paitsi taloudellinen myös imagoriski. Ensimmäinen Tarzan-opus ilmestyi yli sata vuotta sitten täysin erilaiseen, siirtomaaisäntien ja riistettyjen alusmaiden maailmaan. Edellinen isompi elokuva, Hugh Hudsonin ohjaama Greystoke: Leganda Tarzanista, apinain kuninkaasta ilmestyi vuonna 1984.

Kaupallisena satuna Edgar Rice Burroughsin kirjasarjan sankarihahmo putoaa oudolle katvealueelle, jossa se ei välttämättä vetoa mihinkään yleisösegmenttiin. Yhtäältä elokuva peilautuu Indiana Jonesin tyylisten kaukomaissa tapahtuvien seikkailufilmien kilpailijaksi ja toisaalta markkinoita nykyään hallitsevien supersankarikuvitusten vanaveteen. Vaarana on jääminen pelkäksi museaaliseksi kuriositeetiksi historian pölyisiltä sivuilta, vaikka tuotantoon onkin ladattu kaikki nykypäivän turhakkeet muovisista digitehosteista alkaen.

Alkuperäistä tarinaa raskauttavia rasismia ja seksismiä on vielä vaikeampaa sulauttaa osaksi poikahenkistä toimintaa, mutta niitä pakoonkaan ei oikein pääse uhraamatta koko alkuasetelmaa mustia villejä, eläimiä ja kaunotarta hallitsevasta valkonaamasta.

Tarzanin rinnalle toiseksi fyysiseksi toimijaksi kärrätään poliittisesti Janea tähdellisempi musta tohtori.

Ilman minkäänlaisia pidäkkeitä pilvenpiirtäjien seinämillä liihottavien Batmanien tai Hämähäkkimiesten rinnalla kapeasti liikkuva liaanimies vaikuttaa vain tavalliselta kuolevaiselta, johon lohduttavaa eskapismia kaipaavat 2010-luvun teinipojat eivät ehkä samastukaan enää samalla tapaa kuin vanhemmat sukupolvet. Jopa Johnny Weissmullerin tähdittämien elokuvien kuuluisin tavaramerkki, Tarzan-jodlaus, on uhrattu liian naurettavana.

Yleinen urbanisoituminen ja luonnosta vieraantuminen ovat myös omiaan lisäämään etäisyyden tunnetta viidakossa kasvaneeseen sivistymättömään kloppiin, jolla ei ole anonyymin city-rankaisijan ylpeää eetosta tai sivullisen nörtin hämillisyyttä. Vielä tunkkaisemmalta saattaa vaikuttaa aikuistumisensa jälkeen kotiinsa Englantiin Greystoken jaarliksi palanneen vakavan miehen keekoilu parlamentin ylähuoneen arvostettuna jäsenenä sekä sanansa ja ilmeensä tarkkaan harkitsevana herraskaisena siniverisenä.

Janen lumoissa Tarzan.

Janen lumoissa Tarzan.

Kun brittiaatelinen (ruotsalainen Alexander Skarsgård) tempaistaan uudelleen mukaan Afrikan pimeimpään sydämeen Kongoon psykoottisen belgialaisen puliveivarin (itävaltalainen Christoph Waltz) toimesta epäuskottavalla suunnitelmalla, ei kestä aikaakaan ennen kuin puoliso Jane (Margot Robbie) vedetään mukaan valtapeliin, jossa timantitkin ovat ikuisia.

Pelastaakseen hikisissä oloissa hehkunsa säilyttävän rakkaansa hengen Tarzan on taas valmis riisumaan pukunsa ja paljastamaan tuiman skandinaavinäyttelijän ankaran lihastreenin tulokset. Sen rinnalla elokuvantekijät eivät jaksa liiemmin panostaa avuttomana kahleisiin sidottuun Janeen, vaan päivittävät tämän muutaman poikkipuolisen sanan ja uhmakkaan eleen varaan.

Skarsgårdin totinen tulkinta ei jätä minkäänlaista sijaa pienelle pilkkeelle silmäkulmasta.

Tarzanin rinnalle toiseksi fyysiseksi toimijaksi kärrätäänkin poliittisesti vaimoa tähdellisempi musta tohtori, entinen palkkasotilas (Samuel L. Jackson), joka keksii katua intiaaneille ja meksikolaisille tekemäänsä pahaa töksähtävässä tunnustuspuheessa. Tämänkaltaisilla hatusta vedetyillä kaneilla elokuva uskottelee olevansa nyt historian hyvällä puolella ”kritoisoidessaan” orjakauppaa ja kansanmurhia.

Suurinta syntisäkkiä ei silti soviteta transatlanttisten liittolaisten Amerikan ja Britannian niskaan vaan vanhaa korruptoitunutta manner-Eurooppaa edustavan Belgian velkaantuneelle kuninkaalle ja tämän ahneuden sokaisemalle palkolliselle.

Hämmentävän keinotekoiselta näyttävälle visuaaliselle kuvastolle tuhratun puusta pudonneen (sic) keitoksen jäykkää konservatiivisuutta alleviivaa kongolaisten työntäminen pelkiksi uhreiksi ja sijaiskärsijöiksi, joiden yläpuolelle heidän kanssaan elänyt mutta verenperimästään oppineisuutensa ammentanut Tarzan kohoaa.

Viidakon kuningas on kenties haavoittuvainen mutta silti valkoinen yli-ihminen verrattuna mustiin alkuperäisasukkaihin.

Ensimmäisen suuren kansainvälisen elokuvapääosansa tekevän Skarsgårdin totinen tulkinta ei jätä minkäänlaista sijaa pienelle pilkkeelle silmäkulmasta ironisoimaan moninkertaista myyttiä ja paksua legendaa. Kasvottomimmat Potter-elokuvat ohjannut David Yates on jälleen kerran hajuton leipäpappi ilman persoonallisen kädenjäljen häivää.

ELOKUVA:
Tarzanin legenda
Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Alexander Skarsgård, Samuel L. Jackson, Margot Robbie, Djimon Hounsou, Christoph Waltz
2016, 110 minuuttia
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta