Hakaristiliput Mannerheimintiellä hätkähdyttävät aavemaisessa ja hypnoottisessa suomalaiselokuvassa

Kotimainen dokumenttielokuva porautuu rintamasotilaiden psyykeen.

Ari Matikaisen erinomaisen tärkeän dokumenttielokuvan tuntojaan purkavia ääniä ovat rintamalle lähetetyt nuoret sotilaat sekä uudemman polven historioitsijat ja tutkijat. Toista maailmansotaa ja erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton välistä jatkosotaa ei ole katsottu elokuvissamme juuri tästä näkökulmasta luultavasti koskaan aiemmin. Fiktion puolella Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985) tekee kyllä tietoista pesäeroa Edvin Laineen kanonisoituun historiankirjoitukseen vanhojen jermujen taisteluretkestä suuremman Suomen häilyvään unelmaan.

Jatkosota oli nimenomaan nuorten miesten, monesti tuskin parikymppisten maailmaa näkemättömien maalaispoikien tulikaste. Heillekin uusi sota oli osin myyty talvisodasta jääneellä revanssihengellä ja vielä sen varjolla, ettei näillä ollut omakohtaista kokemusta taistelujen raadollisesta todellisuudesta.

Rintamalla pahimmin traumatisoituneet eivät olleet tärähtäneitä tai hulluja, jotka olisivat olleet sokkihoidolla ”säikytettävissä” taistelukuntoisiksi, vaan psyykkisesti vaikeasti vammautuneita järkyttävissä olosuhteissa, joissa yhdistyivät pommien ja luotien kauhut sekä pitkän asemasotavaiheen riipivä kuoleman odotus. Silti psykiatriseen hoitoon pääsivät vain ne, jotka olivat menettäneet täysin toimintakykynsä.

Tästä historiallisesta ja lääketieteellisestä tosiasiasta Ville Kivimäki kertoo jo väitöskirjassaan Murtuneet mielet, mutta nyt Matikainen tuo senkin antia valkokankaalle visuaalisen median hätkähdyttävyydellä. Kirjallisuus ei ole elokuvaa huonompaa vaan erilaista. Molemmille on paikkansa ja tilauksensa, mistä kielii Kivimäen opukselle myönnetty Tieto-Finlandia-palkinto vuonna 2013.

ELOKUVA:
Sota ja mielenrauha
Ohjaus: Ari Matikainen
2016, 72 minuuttia
Ari Matikaisen ohjaama ja käsikirjoittama Sota ja mielenrauha (2016) on lähellä vuoden parhaan kotimaisen dokumenttielokuvan palkintoa, vaikka elämme vasta maaliskuuta. Sen nimi viittaa tietysti Leo Tolstoin romaaniklassikkoon. Elokuva kumoaa suureen suomalaiseen sankaritarinaan kuuluvia sotamyyttejä niin yksilön kuin kansankunnankin tasolla. Jälkimmäistä on puolestaan käsitellyt kirjoissaan nykyisin eduskuntatutkimuskeskuksen johtajana toimiva Markku Jokisipilä, yksi elokuvan asiantuntijanimistä.

Matikainen näyttää muun muassa kirkkaissa värikuvissa liehuvat hakaristiliput Helsingin Mannerheimintien varrella välirauhan aikana kesällä 1940 yleisurheilumaaottelun yhteydessä. Niiden näkeminen nyt, väreissä, tekee hurjan vaikutuksen.

Mutta itse elokuva on silti rintamasotilaiden, joiden muistiinpanoista kirjeisiin ja päiväkirjoihin välittyy todellisuuden paljastuminen muuksi kuin oli kuviteltu. Olennaiset toiveet piirtyvät esiin: mitä olisi kokea elämä, entä nainen? Tutkija Jenni Kirves huomauttaa, ettei nuorimmilla ollut luultavasti mitään kokemusta sukupuolisesta kanssakäymisestä. Sota katkaisi perheen perustamisenkin odotukset.

Ari Matikainen tekee uhkarohkeaa ja siksikin arvostettavaa mielleyhtymäelokuvaa tunteista ja kokemuksista, joista ei rakennu yhden yksilön tai muutaman yksilön tarinaa vaan niiden kaikkien yleispätevä summa. Kirjeiden lisäksi hänellä on käytössään laaja arkistoaineisto valokuvia, elokuvia ja radioäänitteitä. Niistä muodostuu kollaasidokumentti, joka porautuu tuntemattoman ja siksi tunnistettavan sotilaan pään sisään.

Sota ja mielenrauha poikkeaa suomalaisista sotaelokuvista: se ei kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan.

Huomiota herättää esimerkiksi elokuvan tapa hidastaa kuvaa ja yhdistää se äänimaailman teollisuuskolinaan. Vaikutelma on aavemainen ja hypnoottinen. Silti tekniikka ei perustu vääristelyyn, summittaisten tuokiokuvien alleviivaukseen. Kuvat raajojaan venyttelevistä nuorukaisista ovat mielessä, kun Matikainen myöhemmin leikkaa ruutuun invalidisoituneita, kätensä tai jalkansa menettäneitä tai päähän haavoittuneita sotilaita.

Sota ja mielenrauha ei suomalaisista sotaelokuvista poiketen kilpaile historiallisilla faktoilla ja poikkeushenkilöjen uroteoilla todennäköisyyksiä vastaan. Elokuva paljastaa vapaammin assosioituvan, universaalisti avautuvan henkisen tilan kuvamontaaseissaan. Saavutus, jota ei ole meillä liiemmin nähty. Tavanomaisemman puhuvat päät -asiametodin Matikainen onnistuu sulattamaan osaksi kokonaisuutta rintamaimpressionismin tarpeelliseksi täydennykseksi. Vasta Happoradion soittaminen lopussa on tyylirikko.

Aihe, näkökulma ja toteutus ovat niin kiehtovia, että lyhyt kesto hiukan harmittaa. Osarahoittaja Ylellä lienee valmis ohjelmapaikka elokuvan televisioesitykselle.

Sota ja mielenrauha -traileri / Trailer for War and Peace Of Mind from Kinocompany on Vimeo.

Keskitysleirin kauhu ja muisto: Yle Teema esittää kaikkien aikojen dokumenttiklassikon

Kuva: Como Films / Argos Films / Yle Kuvapalvelu

Keskitysleirin kauhu ja muisto: Yle Teema esittää kaikkien aikojen dokumenttiklassikon.

Vuonna 2014 kuollut ranskalainen elokuvaohjaaja Alain Resnais ohjasi 1950-luvulla kaksi elokuvahistorian suurimpiin teoksiin kuuluvaa, toisen maailmansodan perinnöstä ammentavaa mestariteosta, joissa kummassakin muiston tosiasia piirtyy vavahduttavasti esiin.

Myöhempi näistä on fiktiivinen rakkaustarina Hiroshima, rakastettuni (1959) ja varhaisempi tänään Yle Teemalla esitettävä, Resnais’n vain 32-vuotiaana tekemä dokumentti Yö ja usva (1955). Ohjaaja kuvasi kaikkien aikojen kuuluisimman lyhytelokuvan Auschwitzissa kymmenen vuotta raakalaismaisen kansanmurhan loppumisesta.

32-minuuttisessa teoksen ääni on mieskertoja, joka kuvailee kolmannen valtakunnan matemaattista tuhoamiskoneistoa kameran poimiessa linssinsä eteen hoitamattomien teiden ja onttojen parakkien tyhjyyttä. Värillistä nykyisyyttä täydentävät mustavalkoiset jaksot keskitysleirin todellisuudesta.

Teoksessa on paljon fyysistä massaa: luukasoja, nääntyneitä vartaloita ja natsien määräyksestä talteen poimittuja ihmiskehon osia: ne tyypilliset todisteet ihmiskunnan kyvystä suunnattomaan pahuuteen. Mutta Resnais´n tavoitteena ei ole järkyttää vaan muistuttaa.

Kolmannen valtakunnan hävittämisohjelma on historiallinen episodi ja aikaansa sidottu, mutta aivan tavallisten ihmisten suunnittelemana ja toteuttamana aina läheinen uhkakuva. Ehkä juuri tänään se resonoi enemmän kollektiivista tajuntaa kuin viime esityskierroksella televisiossa. Hiljainen elokuva vääryyden seurauksista on lamaannuttavaa katsottavaa, mutta teoksen sydämellinen sanoma koskettaa syvältä.

Kertojaäänen hämäävä leikkisyys ei ole tekijöiden välinpitämättömyyttä, vaan se kuvastaa koettujen tapahtumien toivottomuutta. Lakoninen, kuin ohimennen lausuttu kommentointi korostaa järjestelmän suuruudenhulluutta paremmin kuin yksikään alleviivattu kauhistelu tai turruttava shokkikuva.

Yö ja usva on tottuneellekin katsojalle kiusallinen kokemus. Runollinen, lokerointeja välttelevä dokumentti on kauneimpia koskaan tehtyjä elokuvia, vaikka se vyöryttää kuviinsa 1900-luvun pöyristyttävää hirviömäisyyttä. Mestariteos tavoittaa absurdin ja tekee siitä konkretiaa: lihaa ja verta, osan meitä.

Yle Teema: Yö ja usva la 21.1. klo 21

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta

Hymyilevä mies ja Tyttö nimeltä Varpu 10-kertaisia Jussi-ehdokkaita

Jarkko Lahti esittää nyrkkeilijä Olli Mäkeä Hymyilevä mies- elokuvassa.

Viime vuoden elokuvista eniten Jussi-ehdokkuuksia kahmivat Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies sekä Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu. Kumpikin sai peräti 10 ehdokkuutta.

Molemmat teokset ovat ehdolla muun muassa paras elokuva- ja paras ohjaus -kategorioissa.

Kolmanneksi eniten Jussi-ehdokkuuksia, kahdeksan kappaletta, sai Aleksi Salmenperän elokuva Jättiläinen.

Tänä vuonna parhaan elokuvan ehdokkaita valittiin viisi – jo mainittujen lisäksi Bodom sekä Angry Birds -elokuva.

Jussi-ehdokkaat valittiin asiantuntijaraadin eilisessä maratonistunnossa, Filmiaura tiedottaa.

Naispääosa-Jussin saajaksi ehdolla ovat Mimosa Willamo (Bodom), Leena Uotila (Nuotin vierestä) ja Linnea Skog (Tyttö nimeltä Varpu).

Miespääosa-Jussin saajaksi ehdolla ovat Jarkko Lahti (Hymyilevä mies), Joonas Saartamo (Jättiläinen) sekä Antti Holma ja Riku Nieminen (Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu).

Jussi-patsaat vuoden parhaille pitkille kotimaisille elokuville jakaa alan ammattilaisten yhdistys Filmiaura.

Voittajat valitsee Filmiauran jäsenistö suljetulla lippuäänestyksellä. Jussi-voittajat julkistetaan perjantaina 24. maaliskuuta.

Jim Jarmuschin runoileva bussikuski on kunnianhimoton haaveilija ja miellyttämishaluinen unissakävelijä

Jim Jarmuschin runoileva bussikuski on kunnianhimoton haaveilija ja miellyttämishaluinen unissakävelijä.

Kriitikkolegenda Tapani Maskula kirjoitti kerran arvostelussaan, ettei mikään ole elokuvassa niin vaikeaa kuin kaikkein tavallisimman kuvaaminen. Täydentäisin ajatusta niin, ettei mikään ole elokuvassa niin vaikeaa kuin kaikkein arkisimman kuvaaminen yhtäaikaa uskottavan realistisesti ja elokuvallisesti mielenkiintoisesti.

Amerikkalainen vaihtoehtoohjaaja Jim Jarmusch haluaa silti yrittää. Hänen uusimman elokuvansa päähenkilö on uneliaassa pikkukaupungissa naisystävänsä kanssa asuva lempeämielinen bussikuski (Adam Driver), joka rustaa naivistisia runoja vapaa-aikanaan tohtimatta näyttää niitä edes elämänkumppanilleen (Golshifteh Farahani).

Lemmikkikoiran joka ilta rutiininomaisesti toistuvan iltalenkin yhteydessä hiljainen kuljettaja istahtaa tuopin ääreen kulmabaarin tiskijakkaralle vaihtaakseen muutaman sanan kuppilan tuttavallisen omistajan (Barry Shabaka Henley) tai muun asiakaskunnan kanssa.

Mutta mikä miehen mieltä painaa vai vaivaako häntä mikään? Onko hänen alakuloinen olemuksensa merkki pettymyksestä turhan työväenluokkaiseen ja paikallaan polkevaan elämäänsä vai vielä vakavampaa ja huolestavampaa masennusta osana eksistentiaalista kriisiä?

Bussikuski Paterson asuu Patersonissa, New Jerseyn osavaltiossa. Jännittävä sattuma vai ymmärrettävä syy synkistelyyn? Paterson (2016) ei anna vastausta.

Uutta teknologiaa kumartavasta amerikkalaisesta nykyelokuvasta ei löydy Coenin veljesten lisäksi kuin Jarmusch, joka viitsii toistuvasti paneutua yksinäisyyden ja sivullisuuden ilmiöihin. Siinä missä Ethan ja Joel laskevat eilistä americanaa onnettomien sattumien ja harmillisten kohtaloniskujen summana, Jarmuschia eivät kiinnosta olosuhteiden sattumanvaraiset uhrit ja pyrkyrit, vaan elämä ikuisena harhailuna, jossa harvoin päästään mihinkään.

Tästä laveammasta tematiikasta löytyy myös Paterson-elokuvan ja sen nimihahmon ydin. Henkilönä Paterson on kunnianhimoton haaveilija ja miltei unissakävelijä. Hän ei tule maistamaan mammonaa tai juhlimaan menestystä, vaikka joskus julkaisisikin tuotantoaan. Alistuja vaikuttaa valmiilta uhraamaan omat unelmansa pitääkseen muut tyytyväisinä ja arjen sovinnollisena.

Naisystävälleen hän ostaa pienestä palkastaan tyyriin kitaran, joka symboloi suurempaa tarpeiden ja toiveiden väistymistä kuin on ehkä suoraan luettavissa. Silti miestä ei voi sanoa onnettomaksikaan. Hellässä suhteessa on oma runoutensa. Luultavasti tarkoituksellista, ettei elokuvasta saa helposti kiinni.

Kohtaamiset ovat arkipäiväisiä, lähes mitättömiä. Niistä ehkä kehittyy jotakin.

Melankolinen elokuva kuljeskelee päähenkilön mukana pienellä säteellä satunnaisen kalenteriviikon ajan. Kohtaamiset ovat arkipäiväisiä, lähes mitättömiä. Niistä ehkä kehittyy jotain, jonain päivänä, tai sitten ei. Samantekevää. Päivien toisteisuus kiinnittää huomion yksityiskohtiin. Valitettavasti tällä sektorilla Jarmuschilla on yllättäen vähiten annettavaa.

Pahiten ”Paterson” nimittäin falskaa sivuosien muotoilussa ja pikkukaupungin ilmapiirin rakentelussa. Kaikkein tavallisimman kuvaaminen osoittautuu taas kerran vaikeaksi, sillä samankaltaisissa kohtauksissa karikatyyriset piirteet korostuvat ja yhteisön arki tuntuu tahallisessa ykstoikkoisuudessaankin liian säyseältä, liki kiiltokuvalta. Edes kerrontaa säestävät Patersonin tapailemat runojen pätkät eivät riitä tiukentamaan näkökulmaa tarpeeksi subjektiiviseksi, jotta ympäristön puuduttavuus täsmentyisi päähenkilön oman vaimean maailman kuvajaiseksi, ei välttämättä ”todeksi”.

Epätasaisen uran tehneen Jarmuschin teos vaikuttaa hänen sovinnaisimmaltaan.

ELOKUVA:
Paterson
Ohjaus: Jim Jarmusch
★★☆☆☆ 

Pääosissa: Adam Driver, Golshifteh Farahani
2016, 119 minuuttia

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta

Ruotsalaisohjaaja rajujen syytösten keskellä — mitä kuvauksissa tapahtui?

Kuva: Kuvakaappaus tmz.comista

Ruotsalaisohjaaja Lasse Hallströmin uuden elokuvan kuvauksissa epäillään tapahtuneen eläinten kaltoinkohtelua, uutisoi viihdesivusto TMZ.

Sivuston mukaan elokuvayhtiö Universal Pictures ja tuotantoyhtiö Amblin Partners ovat luvanneet selvittää, kohdeltiinko A Dog’s Purpose -elokuvan kuvauksissa huonosti koiraa.

TMZ on julkaissut videon, jossa näkyy, kuinka vastahakoista saksanpaimenkoiraa pakotetaan kuohuvaan veteen altaaseen. Videolla näkyy myös, kuinka altaassa oleva koira jää ilmeisesti hetkeksi aaltojen alle. Sivuston mukaan video on kuvattu Kanadan Winnipegissä vuonna 2015.

– Eläimille turvallinen ympäristö ja eläinnäyttelijöiden eettinen kohtelu olivat elokuvan tekijöille erittäin tärkeitä ja selvitämme tämän videon kuvaamia olosuhteita, elokuvayhtiöt kommentoivat sivustolle.

Eläinten kohtelua Yhdysvaltain elokuvateollisuudessa valvova American Humane Association (AHA) on hyllyttänyt A Dog’s Purpose -elokuvan kuvauksista vastanneen työntekijänsä ja aloittanut asiasta oman tutkintansa.

AHA:n mukaan asiaa tutkimaan pyydetään riippumaton kolmas osapuoli.

TMZ-sivuston tietojen mukaan ohjaaja Lasse Hallström oli paikalla kuvauksissa, joissa kyseenalainen koiran pakottaminen veteen tapahtui.

A Dog’s Purpose -elokuvan on määrä saada ensi-iltansa tänä vuonna.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Yle Teemalla palkitun ohjaajan ankara elokuva: Jumalan selän takana tapahtuu pahoja

Romanian vasta muotoutumassa oleva elokuvakulttuuri kaipaa epäilemättä Cristian Mungiun kaltaisia vakavia teemoja tinkimättömästi pohdiskelevia taiteilijoita raivaamaan tietä tulevillekin sukupolville.

Onneksi hänen taustallaan on jo nyt tukku lahjakkaita elokuvantekijöitä Corneliu Porumboiusta Christian Nemescuun ja Cristi Puiuun, jonka viimeisimmässä elokuvassa Aurora (2010) ohjaaja itse esittää pääosaa Mikko Niskasen ja Kahdeksan surmanluotia (1972) mieleen tuovalla tavalla.

Kultaisen palmun aborttielokuvastaan 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (2007) Cannesin filmijuhlilla voittanutta Mungiuta voi silti kutsua maan nousussa olevan nykyelokuvan johtotähdeksi, joka näyttää ottaneen tehtäväkseen tukea myös muita elokuvantekijöitä.

Palkintosateesta päästyään Mungiu ei nimittäin kiirehtinyt rahastamaan henkilökohtaisella suosiollaan tai vastaamaan eurooppalaisen art house -elokuvan snobahtavan yleisön vaativaan huutoon. Ennen Cannesissa viime keväänä esiteltyä uutuuttaan hän ehti olla mukana vain kommunistisen hallinnon perintöä jälleen purkavassa, kaupunkilegendoihin pohjautuvassa kokoomaelokuvassa Tarinoita kulta-ajasta (2009), jolla on neljä muutakin romanialaista ohjaajaa.

Kaksi naista

Viiden vuoden odotuksen päätteeksi ilmestynyt Yli vuorten (2012) perustuu BBC:llä työskennelleen Tatiana Niculescu Bran´in kahteen ei-sepitteiseen romaaniin, joitten taustalla on merkillinen tositapaus nuoren naisen vaiheista maaseudun syrjäisessä ortodoksiluostarissa, missä tämä oli joutunut manaamisen kohteeksi. Mungiuta kiinnostavat synkäksi käyvässä tarinassa uskon ja rakkauden epätäydellisiksi osoittautuvat ilmentymismuodot, jotka ajavat ehdottomiin totuuksiin tarrrautuneita ihmisiä kohti umpikujaa. Yksilö on jälleen vaarassa tallautua systeemin rattaisiin.

Kahden orpokodissa kasvaneen lapsuudenystävän tiet ovat vieneet erilleen aikuistumisen jälkeen. Heistä ensimmäinen on ryhtynyt kristityksi nunnaksi ja toinen muuttanut ulkomaille maallisemman työn perässä. Jälkimmäisen palattua kotimaahan edellistä tapaamaan hän haluaa suostutella tämän jättämään uskonnollisen yhteisön ja lähtemään mukaansa Saksaan. Entisten läheisten ennen niin kiinteä suhde ei kuitenkaan ala elpyä vanhan ystävän toivomalla tavalla, sillä ankarien sääntöjen puitteissa elävä nunna vannoo uuden elämänsä ja Kristuksen nimeen.

Ohjaajan visuaalisessa ilmaisussa kamera jähmettyy tarkkailemaan epämukavien tilanteiden joustamattomuutta välistä pitkiksikin toveiksi aivan kuten hänen edellisessä elokuvassaankin. Jo varhain hän paljastaa luostariin saapuneen epäluuloisen tulokkaan välittämisen olevan laadultaan toveruutta suurempaa, eroottisen kosketuksen kaipuun vain vaivoin kätkevää intohimoista rakkautta, jota samaa sukupuolta olevien henkilöjen välillä ei saisi kirkon sisällä olla. Tunteiden kohdekin työntää ajatusta mielestään antamatta tarjotulle hellyydelle sijaa.

Mitä selvemmin vieras ripustautuu kumppaniinsa suostumatta kuuntelemaan kenenkään suostuttelua, kieltoja tai järkipuhetta jatkaa elämäänsä muualla, sitä useammin ihmiset hänen ympärillään koettavat käsittää ja ratkaista asiaa uskonsa voimalla.

Kukaan ei halua pahaa

Elokuvan karmiva totuudellisuus ei kumpua vain tositarinasta vaan viitteellisemminkin sinänsä hyvää tarkoittavien ihmisten kohtalokkaista virheistä, kun heidän sokeutensa omille vioilleen johtaa lumivyöryilmiön kaltaiseen tapahtumaketjuun, jota tuijottaa miltei yhtä mykistyneenä kuin Lars von Trierin vastaavaa naismarttyyri- ja kollektiivisen syyllisyyden kuvausta Dogville (2003). Pitkälti samalla tavalla ulkopuolisen on taas helppo kertoa, miten lopun olisi voinut välttää, mutta osalliset eivät edes ymmärrä rooliaan. Jumala sallii pahan puutarhassaan.

Tanskalaisprovokaattorin madonluvussa aidon humanismin häilyvyys johtaa vain koston katkeamattomaan kierteeseen, mutta romanialaiselokuvan airut pysähtyy lopuksi poliisien arkiseen rupatteluun kuin mitään kovin erikoista ei olisi koskaan sattunutkaan. Moraaliset päätelmät Cristian Mungiu jättää näin viisaasti yleisölle, jolla on tekemistä raskaan elokuvan kahden ja puolen tunnin kestossa.

Yle Teema ke 18.1. klo 21:45. Kirjoitus on ilmestynyt aiemmin Demokraatissa 2013.

Keskustelua aiheesta