Hetken 1990-luvulla näytti siltä, että afrikkalainen elokuva olisi vakiinnuttamassa asemaansa suomalaisessa teatterilevityksessä. Mustasta Afrikasta nähtiin vaikkapa malilaisen Souleymane Cissén mestariteos Yeelen (1987), burkinafasolaisen Idrissa Ouédraogon kaksi vahvaa työtä ja guinealaisen Cheik Doukourén lennokas koko perheen elokuva Kultainen jalkapallo (1994).

Jukka Sammalisto

Pohjoisen arabimaita edusti esimerkiksi egyptiläisen konkarin Youssef Chahinen Kohtalo (1997). Viime helmikuussa covid-19-tautiin kuolleen tunisialaisen Moufida Tlatlin unohtumaton Palatsin hiljaisuus (1994) muodostui meillä viikkotolkulla esitetyksi kestosuosikiksi.

Maahantuontien takana oli pieniä firmoja, joista useimmista ei ole enää vuosiin kuultu. Sitkein oli Kamras Film Group, joka kuihtui pian sen perustajan Freddy Kamrasin kuoltua vuonna 2004. Koko afrikkalaisen elokuvan isähahmon, senegalilaisen Ousmane Sembènen viimeiseksi työksi jäänyt ympärileikkausperinteen kuvaus Moolaadé – suojelus (2004) oli myös yksi Kamrasin viimeisiä maahantuonteja.

Viimeiset 15 vuotta ovatkin olleet afrikkalaisen elokuvan näkyvyydessä meillä taas huomattavan hiljaista aikaa. Lähinnä tulee mieleen eteläafrikkalainen tieteiselokuva District 9 (2009).

Nyt ensi-iltansa saa elokuva, joka on ehditty jo valita Somalian Oscar-ehdokkaaksi ensi vuodelle.

Suomalainen ensi-ilta selittyy pitkälti sillä, että ohjaaja-käsikirjoittaja Khadar Ayderus Ahmed on suomensomali ja elokuvan keskeinen tuotantoyhtiö Bufo suomalainen toimija.

SOMALIASSA elokuva ei kuitenkaan tapahdu vaan sen pienessä naapurimaassa Djiboutissa. Guled (Omar Abdi) on haudankaivaja, joka kuullessaan ambulanssin sireenin juoksee kollegojensa kanssa sairaalan pihaan toiveissaan saada työtä.

Alussa hän kertoo työtovereilleen eriskummallista tarinaa ja eläytyy niin, että vahingossa putoaa hautakuoppaankin. Se merkitsee tietysti ennettä tai ainakin varoittavaa askelmerkkiä elokuvan tarinalle. Guledin vaimo Nasra (Yasmin Warsame) nimittäin on kuolemansairas. Hänen munuaisensa kaipaavat leikkausta, mutta Guledin palkka ei riitä lähimainkaan kalliiseen operaatioon.

Kulttuurinen jännite nousee heidän taustastaan. On selvää, että valitessaan aikanaan toisensa Guled ja Nasra ovat samalla joutuneet luopumaan jostain olennaisesta, jota hädän hetkellä tarvittaisiin. Ahmed luo tunnetta arkisuudessaankin suuresta, miltei ylimaallisesta rakkaudesta, joka Guledin ja Nasran välillä vallitsee.

Guledin vaihtoehdot ovat epätoivoisia: joko ryöstää valuutanvaihtopiste tai lähteä kauas taaksepäin, jo ajat sitten jääneille sukujuurilleen pyytämään taloudellista apua. Guled jättää Nasran heidän teini-ikäisen poikansa Mahadin (Kadar Abdoul-Aziz Ibrahim) hoidettavaksi.

SANOMATTAKIN on selvää, että tarina on liikuttava ja sympaattinen. Erityisen hienoa on, että Nasran fyysistä kipua kuvataan tinkimättä. Sen sijaan Guledin silkka varautumattomuus pitkään, rasittavaan patikkareissuun tuntuu turhan romanttisesti korostavan rakkauden kaikkivoipaisuutta.

Ahmedin kerronnalliset ratkaisut helmeilevät hetkittäin, mutta kokonaisuus jää lopullista rohkeutta vaille. Henkilöt tuntuvat kyllä todellisilta mutta eivät viimeistellyiltä, mieleen porautuvilta persoonilta. Etenkään Nasra ei henkilöidy juuri sairauttaan suuremmaksi, vaikka hänestä luonnehditaankin kuvaa perheen tarmonpesänä.

Guled & Nasra vetoaisi voimallisemmin, jos sen traagisesti virittyneen rakkaustarinan ratkaisevat käänteet olisivat vähän tukevammin pohjustettuja.

Kaikesta huolimatta on puhuttelevaa, että Guled & Nasra on ohjelmistossa samana vuonna kuin yhdysvaltalainen Nomadland, jonka kohdalla on puhuttu länsimaisesta köyhyydestä. Ahmed muistuttaa, miten köyhyys vaikuttaa, kun se on niin kiinni sosiaalisissa rakenteissa ja karussa maaperässä, ettei sitä voi jalostaa henkilökohtaiseksi elämäntavaksi tai arvovalinnaksi.