Taannoin ymmärsin, että tasa-arvokeskustelussa on jotain samaa.

”Mutta miksi et puhu miehistä?” kysytään säännöllisesti. Joskus paneelin jälkeen, joskus somessa, toisinaan suljettujen ovien takana.

Aiheena on voinut olla naisiin kohdistuva väkivalta, palkkatasa-arvo tai raskaussyrjintä. Vastakkainasettelu tuntuu joka kerta hieman oudolta. Puhunhan minä myös miehistä.

TASAPUOLISUUDEN todistustaakka vyöryy usein jo tasa-arvokeskustelun kentällä olevien, pääasiassa naisten, harteille.

Yhteiskunnan polarisaatio kiihdyttää kehityskulkua, jossa tasa-arvo nähdään useammin nollasummapelinä. Ikään kuin oikeudenmukaisuutta olisi vain rajallinen määrä jaettavaksi.

Todellisuus ei onneksi ole mustavalkoinen. Tasa-arvon takatalvea todistetaan monella tapaa.

Naissurmat ovat vakava kriisi, eikä ole liikaa vaadittu, että tukipalveluita resursoidaan riittävästi, pakottava kontrolli kriminalisoidaan ja verkkovälitteiseen väkivaltaan puututaan tehokkaammin.

YHTÄÄLTÄ hälyttävä on vuosia jatkunut kehitys, jossa poikien oppimistulokset ovat heikentyneet merkittävästi. Juuri nyt 15-29-vuotiaita nuoria miehiä on keskikokoisen kaupungin väkiluvun verran ilman työtä tai opiskelupaikkaa.

Monesti taustalla on oppimisvaikeuksia, neurokirjon piirteitä ja muita tarpeita, joihin ei ole vastattu riittävästi. SDP:n jos kenen on huolehdittava, että poikien hyvinvointi ja osallisuuden tuki näkyvät sekä prioriteettilistalla että konkreettisina tekoina.

Näin ei kuitenkaan tapahdu, jos mikään ei muutu pelitavassa. Me naiset voimme kyllä nostaa esiin epäkohtia ja ratkaisuja, mutta emme kykene sanoittamaan todellisuutta ja tunteita tilastojen takana.

Sen voivat tehdä vain pojat ja miehet itse.

Tasa-arvon edistämiseksi ei siten tarvita ainoastaan enemmän keskustelua miehistä, vaan myös enemmän miehiä keskustelemaan. Kukaan ei hyödy siitä, jos tasa-arvo- ja ihmisoikeustyö jäisivain toisen puoliskon hommaksi.

Maalit tehdään yhdessä.