Uusi kuntalaki vuodelta 2015 muutti Suomessa järjestettävien vaalien rytmitystä. Kun aikaisemmin kunnallisvaalit käytiin lokakuussa, äänestetään nykyään kuntavaaleissa huhtikuussa kuten eduskuntavaaleissakin, ellei jokin pandemian kaltainen poikkeustila pane määräämään toisin. Paikallis- ja nyt myös aluevaalit osuvat näin täsmälleen eduskuntavaalikauden puoliväliin.

Yleispolitiikan näkökulmasta voidaan puhua aikaisempaa perustellummin mielipiteitä mittaavista välivaaleista, kun valtaa pitävästä hallituksesta on puoli vuotta pidempi kokemus kuin ennen uudistusta.

SEN JÄLKEEN kun hallituskoalitiot ovat 1980-luvulta lähtien istuneet läpi koko vaalikauden, hallitusrintaman yhteenlaskettu kannatus on kunnallisvaaleissa tavannut hieman laskea edellisistä eduskuntavaaleista. Parin prosenttiyksikön pudotukset eivät kuitenkaan riitä järkyttämään politiikan kokonaisasetelmaa.

Juha Sipilän kipparoimaan voimakolmikkoon huhtikuussa 2017 iskeneellä tsunamilla oli jo seurauksiakin. Koalition kannatuksesta suli kuntavaaleissa kymmenen prosenttiyksikköä, kun kokoomuksen ääniosuuden kasvu (+2,5) ei kattanut keskustan (-3,6) ja perussuomalaisten (-8,9) tappioita.

Kehno tulos oli omiaan pohjustamaan perussuomalaisten hajoamista muutamaa viikkoa myöhemmin pidetyssä puoluekokouksessa. Mutta sekään ei hajottanut hallitusta, jonka tueksi löytyi riittävä määrä perussuomalaisia kansanedustajia ryhmittyen uudeksi puolueeksi. Sinisten tulevaisuus jäi lyhyeksi.

VALTAKUNNALLISTA VALTAA käytetään eduskunnan enemmistön varassa. Kunta- ja aluevaalit eivät ole kansanäänestyksiä hallitusten luottamuksesta, vaikka oppositio niin toivoisi. Tulevan huhtikuunkin voittoja ja tappioita tulee laskeskella ensi sijassa suhteessa edellisiin paikallisvaaleihin.

Signaaliarvoa tuloksilla silti on ja vaikutusta politiikan tekemisen tunnelmiin. Hallituskriisillä uhitelleen keskustan oli selvästi helpompi jatkaa Sanna Marinin viisikossa, kun puolue ylsi kesäkuun 2021 kuntavaaleissa perussuomalaisten edelle 14,9 prosentin kannatuksella.

Mielipidemittausten mukaan näiden kahden järjestys olisi nyt säilymässä samana, ja perussuomalaisilla voi vielä olla täysi työ pitää vasemmistoliitto ja vihreät takanaan. Merkitystä on myös kokoomuksen ja SDP:n kisalla piikkipaikasta, niin valtakunnallisesti kuin pitkästä aikaa jopa
Helsingissä.

Orpon-Purran hallitus ei kaadu kunta- ja aluevaalien tulokseen. Mahdollisten tappioiden maltillisuus saattaisi kuitenkin helpottaa paineita, joita hallituspuolueissa kasaantuu kevään puoliväliriiheen. Siellä linjataan viitat, joiden mukaan suunnataan loppukausi kohti eduskuntavaaleja. Poliittisista irtiotoista on jo oireita.

ON JOLLAKIN tapaa paradoksaalista, että peruskansan nimissä mielellään esiintyvä puolue puhuttelee paremmin valtakunnanpolitiikassa kuin ihmisiä lähellä paikallisvaaleissa. Niissä äänestysprosentitkin jäävät alhaisiksi, eikä se ole perussuomalaisten etu.

Keskustalle on käynyt kolmesti eduskuntavaaleissa johtamansa porvarihallituksen jäljiltä kylmät: 1995 -5,0 %, 2011 -7,4 %, 2019 -7,3 %. Hallituskumppani kokoomus on selvinnyt näistä montuista paremmin, ikään kuin vastuunkantajan normitappioilla: 1995 -1,4 %, 2011 -1,9 %, 2019 -1,2 %.

Gallupien mukaan perussuomalaiset kulkee tällä hetkellä enemmän keskustan uralla, vaikka kokoomus on pääministeripuolue. Kannatuskurssin kääntämiseen on toki aikaa, mutta vaikeaa siinä on onnistua valitulla linjalla. Säästöpolitiikka syö säälittä potentiaalista kannattajakuntaa.

Toisaalta, perussuomalaiset on ennenkin venynyt monia hämmästyttäneeseen menestykseen eduskuntavaalien alla. Analogioita keväälle 2027 rakenneltaessa on kuitenkin syytä muistaa, että puolueen loppunousu on tähän asti tapahtunut aina oppositioasemasta käsin.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.