Suomi pyrkii YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi vuosille 2029-30. Ulkoministeri Elina Valtonen (kok.) avaa Suomen kampanjan New Yorkissa maanantai-iltana paikallista aikaa.

Mutta miksi pyrkiä mukaan neuvostoon, jota on viime aikoina haukuttu aikansa eläneeksi ja halvaantuneeksi? Esimerkiksi monet Ukrainan sotaa tai Lähi-itää päätöslauselmat ovat järjestään kaatuneet milloin kenenkin pysyvän jäsenen vastustukseen.

Presidentti Alexander Stubb on useaan otteeseen toistanut tarvetta uudistaa turvaneuvostoa ja ehdottanut muun muassa edellä mainitun veto-oikeuden lakkauttamista.

Ulkoministeriön poliittisen osaston osastopäällikkö Petri Hakkarainen myöntää, että turvallisuusneuvosto voisi toimia paremmin, mutta halvaantuneeksi hän ei sitä kutsuisi.

- Ei neuvosto missään nimessä mikään helppo toimintaympäristö ole, mutta samaan aikaan se nyt kuitenkin on YK-järjestelmän kova ydin, jossa moniin rauhaa ja turvallisuutta koskeviin asioihin on mahdollista vaikuttaa, Hakkarainen perustelee.

Ulkoministeri Valtonen sanoi viikonloppuna julkaistussa tiedotteessa Suomen hakevan turvallisuusneuvostoon puolustaakseen sääntöpohjaista järjestelmää, vahvistaakseen kansainvälistä asemaansa ja rakentaakseen kumppanuuksia.

- Meillä on osaamista ja tahtoa rakentaa kestävää rauhaa kaikille, Valtonen sanoi tiedotteessa.

SUOMI on ollut turvallisuusneuvostossa historiansa aikana kaksi kertaa, vuosina 1969-70 ja 1989-90. Edellisestä kerrasta on siis vierähtänyt jokunen vuosikymmen. Vuonna 2012 Suomi kylläkin pyrki mukaan, mutta hävisi äänestyksen Luxemburgille.

Samoin kävi viime viikolla Saksalle, joka jäi rannalle, kun länsimaille avoinna olleet kaksi paikkaa menivät Portugalille ja Itävallalle.

Tällä kertaa tilanne on toistaiseksi hyvä, sillä länsimaiden kahteen paikkaan on kaksi ehdokasta: Suomen lisäksi Australia. Pohjoismaat ovat sopineet keskenään, että ne asettavat aina vain yhden ehdokkaan.

Valituksi tullakseen ehdokkaan on saatava vähintään kahden kolmasosa tuki YK:n yleiskokouksessa. Jäsenyydestä äänestetään, vaikka muita ehdokkaita ei olisi.

Turvallisuusneuvostossa on viisi pysyvää jäsenmaata (Yhdysvallat, Kiina, Venäjä, Ranska ja Britannia) sekä kymmenen vaihtuvaa jäsentä, joista puolet vaihtuu aina vuorovuosittain.

Vaihtuvien jäsenten joukossa on epävirallisen säännön mukaan kolme Afrikan maata, kaksi Aasian maata, kaksi Latinalaisen Amerikan ja Karibian maata, yksi Itä-Euroopan maa ja kaksi Länsi-Euroopan maata. Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti lasketaan Länsi-Euroopan ryhmään.

Ulkoministeriön poliittisen osaston osastopäällikkö Petri Hakkarainen. (Lehtikuva / Vilja Sirviö)

HAKKARAISEN mukaan Suomen motiivina jäseneksi hakeutumiselle on globaalin vastuunkannon lisäksi tietysti myös oman ulkopolitiikan tavoitteiden edistäminen. Siksi jäsenyyden varmistamiseksi ei aiota hänen mukaansa tehdä mitään taikatemppuja, vaan korostaa Suomen oman ulkopolitiikan painotuksia.

- Luulen, että se on lopulta myös kaikkein tehokkain ja uskottavin keino vaalissa pärjäämiseksi. Sitten jäsenenä turvallisuusneuvosto on meille yksi alusta lisää Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tekemiseen, Hakkarainen sanoo.

Joka tapauksessa on selvää, että turvallisuusneuvoston jäsenmaan täytyy olla perillä ja ottaa kantaa moniin sellaisiin kysymyksiin, joista YK:n rivijäsenen ei ehkä niin tarvitse välittää. Turvallisuusneuvosto kokoustaa tätä nykyä käytännössä päivittäin.

Jäsenyys tuo myös lisää näkyvyyttä, mutta myös lisää töitä ulkoasiainhallinnolle ja poliittiselle johdolle, varsinkin ulkoministerille ja presidentille.

Presidentti Stubbin ensimmäinen toimikausi päättyisi kesken turvaneuvostojäsenyyden, mutta hallitus vaihtuu jo ennen jäsenyyden alkamista. Turvaneuvostoon pyrkiminen vaatii siten sitoutumista yli puoluerajojen ja hallituskausien.

Joidenkin mielipidekyselyiden perusteella suomalaisten käsitys YK:n merkityksestä on laskenut tasaisesti vuodesta toiseen. Hakkaraisen mukaan voisi toivoa, että Suomen jäsenyys turvallisuusneuvostossa korjaisi jossain määrin myös käsitystä koko laajasta YK-järjestelmästä.

- Tässä kampanjassa keskitytään nimenomaan turvallisuusneuvostoon hakeutumiseen, mutta samaan hengenvetoon on tärkeää sanoa, että YK on tosi paljon muutakin. Turvallisuusneuvoston ulkopuolellakin YK-järjestelmä toimii kaiken aikaa, myös sen työn arvolle olisi hyvä saada näkyvyyttä, Hakkarainen muistuttaa.

Niilo Simojoki / STT