Jo Barack Obama oli luvannut presidenttikampanjassaan vetää joukot niin Afganistanista kuin myös Irakista. Tämä toteutui vain Irakin osalta. Myös Donald Trump lupasi samaa, mutta vasta presidentti Biden pystyi toteuttamaan päätöksen.

Puolustusministeri Antti Kaikkonen uskoo Afganistanin hallinnon nopean sortumisen yllättäneen koko läntisen yhteisön – vaikka tiedossa oli Afganistanin puolustusvoimien heikkous.

– Tuskin kukaan uskoi, että Taleban pystyy valtaamaan Kabulin vähäisillä taisteluilla, lähinnä vain kävelemällä kaupunkiin. Nopeasti muuttuneessa tilanteessa Suomen tärkein tehtävä on nyt turvata siellä olevien suomalaisten ja heitä auttaneiden turvallinen evakuointi, Antti Kaikkonen sanoo Demokraatille.

– Päätös vetäytymisestä on kuitenkin lopulta poliittinen. Etenkin kun koko ajan vahvistui näkemys, että Afganistanin tilannetta ei ratkaista sotimalla. Joe Biden pystyi lopulta tämän sanomaan. Olennaisempaa tutkijan näkökulmasta on nyt Yhdysvaltojen poliittisissa piireissä miettiä miksi tämä kesti niin pitkään, ei niinkään etsiä syyllistä, Charly Salonius-Pasternak sanoo.

Mikä on Afganistanin tulevaisuus? Salonius-Pasternak arvioi, että Taleban 2.0 ei halua joutua kansainvälisesti samaan tilanteeseen kuin 20 vuotta sitten eli se haluaa välttää kansainvälisen puuttumisen maan tilanteeseen. Hän myös uskoo, että Yhdysvalloilla on erittäin suuri kynnys lähettää enää uudelleen joukkoja Afganistaniin. Tosin sillä edellytyksellä, että Taleban ei ala uudelleen tukea terrorismia.

Länsimaat eivät myöskään pysty vaikuttamaan Talebaniin rahalla, vaikka viimeisen 20 vuoden ajan Afganistania on tuettu miljardeilla. Salonius-Pasternak uskoo, että oopiumikauppa riittää rahoittamaan Talebanin toiminnan.

TYÖSSÄÄN YHDYSVALTOIHIN sekä kriisinhallintaan ja rauhanturvaamiseen keskittynyt Salonius-Pasternak ymmärtää hyvin, miksi Suomi lähti 20 vuotta sitten mukaan Afganistaniin. Hän muistuttaa, että operaatio oli tuolloin kokonaan toisenlainen kuin sen loppuvaiheessa.  Moni näki tilanteen vuonna 2002 kriisinhallintana, vähän samanlaisena kuin Kosovossa osana KFOR-operaatiota toteutettu siviili-sotilas-yhteistyön kehittäminen.

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta päätti joulukuussa 2001, että Suomi voi lähettää maahan enintään 50 rauhanturvaajaa. Yksimielinen eduskunta siunasi tämän päätöksen tammikuussa 2002. Suomi osallistui ensin vuodesta 2002 alkaen Naton johtamaan ISAF-operaatioon ja vuoden 2014 jälkeen Resolute Support -operaatioon, jonka tarkoituksena oli tukea maan hallitusta jälleenrakentamisessa sekä vakauden ja demokratian vahvistamisessa.

– Näistä jälkimmäisessä tavoitteet eivät selvästikään kaikilta osin toteutuneet, Antti Kaikkonen myöntää.

Salonius-Pasternakin mielestä moni asia tuki Suomen osallistumista Afganistanin operaatioon. Useat Suomen liittolaiset lähtivät mukaan, kyse oli Naton johtamasta ISAF-operaatiosta ja Suomessa koettiin tuolloin laajaa solidaarisuutta muutenkin kuin vain Yhdysvaltoja kohtaan, Salonius-Pasternak listaa.

 Tilanne Afganistanissa alkoi muuttua nopeasti. Suomalaiset olivat operaation alkuvaiheessa vuonna 2002 ”siviilisotilaallisissa” tehtävissä ja vastasivat muun muassa Kabulin lentokentän palokunnasta. Pari vuotta myöhemmin, 2006, Suomi osallistui jo taisteluihin, ja vuosikymmen lopussa toteutti yhdessä muiden maiden kanssa taistelutehtäviä.

Afganistanista tuli pisin sota, jossa Suomi on ollut osallisena. Afganistanissa palveli 20 vuoden aikana lähes 2 500 reservi- ja ammattilaissotilasta. Joidenkin arvioiden mukaan Suomi on tukenut Afganistania 20 vuoden aikana noin 850 miljoonalla eurolla, kun huomioidaan kriisinhallinnan lisäksi myös humanitäärinen ja kehitysapu.

– Operaation luonne muuttui dramaattisesti jo ensimmäisen viiden vuoden jälkeen, kun jälleenrakennus muuttui sodaksi. Olennainen oppi on, että jatkossa pitää tarkemmin miettiä minkälaisiin operaatioihin Suomi osallistuu. Moni päättäjä ei ehkä ymmärtänyt, että Suomen tehtävä muuttui kriisinhallinnasta sodan osapuoleksi. Siinä kohtaa ehkä olisi pitänyt tehdä eduskunnassa erillispäätös siitä, jatkaako Suomi Afganistanissa vai ei.

Antti Kaikkonen pitää tärkeänä, että nyt tehdään perusteellinen analyysi Suomen toiminnasta ja roolista Afganistanissa: mitä opittiin, mitä voisi tehdä toisin ja miten osallistuminen vaikutti esimerkiksi kansainvälisiin suhteisiin.

Se Kaikkosen mukaan tiedetään jo tässä vaiheessa, että Suomi sai arvokasta taktista ja taisteluosaamista sekä aitoa kenttäkokemusta. Hän uskoo, että osallistuminen Afganistanin operaatioon myös tiivisti yhteistyötä niin Naton kuin Yhdysvaltojen kanssa.

– Afganistanissa kuten myös aikaisemmissa kriisinhallintatehtävissämme on vahvistunut näkemys Suomen yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan armeijan hyvästä tasosta. Varusmiespalveluksesta saa hyvän sotilaallisen osaamisen ja palkka-armeijoihin verrattuna reserviläisillä on monipuolista siviilipuolen osaamista, mitä tarvitaan myös kriisinhallintatehtävissä.

Kaikkonen muistuttaa, että Suomi maksoi kovan hinnan operaatiosta, kun kaksi suomalaissotilasta kuoli Afganistanissa.

– Olisi jälkiviisautta lähteä pohtimaan, kannattiko Suomen lähettää Afganistaniin joukkoja vai ei. Eduskunta aikanaan teki yksimielisen päätöksen osallistumisesta operaatioon. Operaatiolla saatiin 20 vuoden aikana paljon hyvää aikaiseksi, mutta nyt huolena on että iso osa siitä voi valua hukkaan. Tehtävä selvitys toivottavasti auttaa, kun jatkossa mietimme osallistumista uusiin kriisinhallintatehtäviin, Kaikkonen sanoo.

Salonius-Pasternak uskoo, että puolustushallinnossa ymmärrettiin Afganistanin operaation luonteen muuttuminen. Hänen mielestään tätä tietoa ei pimitetty poliittisilta päättäjiltä, mutta kaikki eivät ehkä ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää uutta tilannetta.

– Uuden tilanteen olisi pitänyt kirkastua poliittisille päättäjille viimeistään siinä vaiheessa, kun puolustushallinto halusi Afganistanissa toimiville joukoille – jotka alunperin lähtivät sinne rakentamaan kouluja – sinkoja ja konekivääreitä. Mutta olihan tilanne poliitikoille hankala. Suomessa ei voiteta vaaleja puhumalla sotatoimista.