Vanhassa palvelurakenteessa on kyse mallista, jossa palvelut erotellaan toisistaan, jotta niitä voidaan paremmin hallita. On palveluita joka lähtöön, muun muassa sosiaaliseen tukeen, vanhuksille, lapsille, nuorille, perheille, ikäihmisille ja niin edelleen. Jokaisesta tuen järjestämisen kokonaisuudesta vastaavat asiaan perehtyneet ja kouluttautuneet ammattilaiset. Jokaisella toiminnan alueella on myös omat hallinnolliset rakenteensa.

Vanhassa mallissa ongelmaksi on muodostunut palveluiden välinen yhteistyö. Kuinka esimerkiksi apua tarvitseva nuori ohjataan kouluterveydenhuollosta erikoissairaanhoitoon? Nyt rakennetaan hyvinvointialueiden muodossa ratkaisuja, joissa raja-aitoja poistetaan. Palveluita sekä hallintoa kootaan yhteen ja näin pyritään valaisemaan aiemmin huomiotta jääneitä katveita.

Uudistuksen myötä muun muassa kolmas sektori koetaan elintärkeänä ja sen varaan on laskettu paljon. Seurat, yhdistykset ja vaikkapa seurakunnat luovat valtavasti osallisuutta ja hyvinvointia yhteiskuntaan. Ne ovat kuitenkin itsessään jo pieniä organisaatioita, joissa on omat toiminnalliset ja hallinnolliset erityisyytensä. Kokonaisvaltaistamisen ajatus on hyvä, mutta näkemykseni mukaan keskustelua käydään todella vähän siitä, miten erilaiset kunnan sisällä olevat toimintakulttuurit saatetaan yhteen. Välillä sivistyspalvelut unohdetaan kokonaan ja siellä on herännyt aito huoli tulevaisuudesta ja omasta arvostuksesta.

Esimerkiksi koulujen opiskeluhuolto on toiminut jo monta vuotta moniammatillisesti. Toimintaa on johtanut koulun rehtori. Mukana ryhmässä on osaamista opetuksesta, terveydenhuollosta ja kuraattorit edustavat sosiaalityön näkökulmaa. Tavoitteena on varhainen puuttuminen, kuten sote-uudistuksessakin. Nyt uudistuksen myötä kootaan myös opiskeluhuollon toimijoita yhden katon alle, mutta työnnetään niitä samaan aikaan poispäin koulusta. Tilanne vaikuttaa samalta kuin jos suku kutsuttaisiin viettämään yhdessä perhejoulua, mutta heille annettaisiin naapuritalon osoite. Yhdessäoloa kyllä, mutta väärässä paikassa. Palveluiden olisi syytä tulla lähemmäs kohdettaan. Lasten ja nuorten palveluiden olisi siis suotavaa lähestyä koulua ja varhaiskasvatuksen yksiköitä.

Esimerkiksi elintapojen edistämiseen, psykiatristen haasteiden tukemiseen ja yleisesti ennaltaehkäisevään toimintaan tarvitaan uusia ideoita. Yhteisten selkeiden ja mitattavien tavoitteiden asettaminen on iso askel eteenpäin. Tavoitteisiin pääseminen vaatii kuitenkin tehokasta, osaavaa, kokonaisvaltaisuuden ymmärtävää ja päämäärätietoista johtamista. Ei riitä, että vain suunnitelmissa päätetään tehdä yhteistyötä.

Kirjoittaja on erityisopettaja ja kaupunginvaltuutettu Lapualta.