Nyt tuntuu, että kotimaisia artisteja nähdään liki 12 000 ihmistä vetävän Pasilan ja muun Suomen pienemmillä  areenoilla harva se viikko. Ja kaikki tuntuvat vetävän väkeä hyvin, niin rock-kukot, poppiprinsessat kuin iskelmätähdet. Kotoperäisiä stadionkeikkojakin on nähty niin Helsingissä kuin Tampereen Ratinassa – Cheekiä ja  Sillanpäätä, Eppuja ja tänä kesänä Popedaa. Eikä monikaan jaksa enää perisuomalaisesti tuohtua, että “on toi nyt vähän liikaa…”

Tänä viikonloppuna on otettu uusi steppi kotimaisten artistien konserttihistoriassa. Tampere-talossa järjestettävää “Talossa – Ismo Alanko” -tapahtuma on lanseerattu festivaalina eikä ollenkaan suotta. Kolmepäiväinen happening pitää sisällään kolme Ismo Alangon tuotannon ja persoonan ympärille viritettyä erilaista konserttia, näyttelyn maestron vaiheista ja keskustelutilaisuuksia hänen urastaan. Kaksi konserteista on 1800 henkeä vetävässä isossa salissa, sooloveto 500-paikkaisessa pienessä salissa. Loppuunmyytynä.

Tähän asti Alankoon on aina liitetty epiteetti “shamaani”. Nyt “Mestarit” ja “Profeetat” ovat saaneet haastajan: mainoslakanassa Tampere-talon sisään käynnin päällä Ismo Alanko on aateloitu “rockin kreiviksi” – hänen oman, tosin aika (itse)ironisen biisinsä mukaan.

Säätiö-helmet edukseen sinfonisessa kuosissakin

Alanko-festivaalin perjantai-iltaisessa avauskonsertissa Ismo nousi Tampere-talon ison salin lavalle yhdessä sen vakikäyttäjä Tampere Filharmonian kanssa. Tahtia puikotti Jaakko Kuusisto, jolle moiset musiikilliset fuusiot ovat tuttuja entuudestaan. Alangon kappaleiden orkesterisovituksista on vastannut säveltäjä Timo Hietala, jolla  myös on vahvat näytöt rajojen rikkomisesta klassisen ja pop- sekä rytmimusiikin välillä.

Konsertti jakautui kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin poimintoja Alangon pitkän uran vaiheilta ja hänen eri bändikokoonpanojensa levytyksistä. Väliajan jälkeen kuultiin etupäässä uutta, tätä filharmonista keikkaa varten tehtyä musiikkia. “Jotain ihan muuta” kuten Ismo ennen väliaikaa yleisöä valisti siltä varalta, että se odottelisi kuulevansa hittiputkea à la “Rappiolla” ja “Peltirumpu”.

Hiteimpiä vetoja ei nyt kuultu jos sellaisiksi ei lasketa avauspuolen ehkä ilmeisintä isolle orkesterille istuvaa biisiä “Kun Suomi putos puusta”. Hietala pudotteli Alangon tutun melodian väliin hauskoja vinjettejä niin “Nälkämaan laulusta” kuin Charpentierin “Te Deumista”(tutumpi monille”Rakkaus kerran voittaa” -iskelmänä) ja toi uutta väreilyä jo aika kuluneeseen hittiin.

Hienoimpia vetoja alkupään repertuaarissa olivat silti Ismo Alanko Säätiön 2000-luvun levytyksiin lukeutuvat “Päivän uutinen” ja “Risteys”. Niissä on jo pohjalla sellaisia elementtejä, joita ison orkesterin on hyvä lähteä työstämään: jousia, jylhyyttä, koukkuista melodiakulkua.

Vaikuttavia oli myös koko konsertit ainoa Sielun veljet -pala “Rauhallista” ja heti alkuun kuultu omaperäinen orkestrointi Hassisen koneen ihan ensimmäisiin kappaleisiin kuuluvasta pikkuklassikosta “Muoviruusuja omenapuissa”.

Itse jäin tässä osuudessa kaipaamaan esimerkiksi Siekkari-tuotantoon kuuluvaa “Laulua”, jonka oletin olevan kelpo kamaa tällaiseen kontekstiin. Ehkä sitten ensi kerralla…

Räppiä ja dadaa

Konsertin toinen puolisko esitteli  Ismo Alangon paitsi moneen taipuvana säveltäjänä myös hänen lavakarismaansa. Sinfoniabändin edessä ei voi, jo tilankäytöllisistä syistä, keekoilla ihan samoin koreografioin kuin rokkiklubeilla, joten Ismon presenssi oli nyt enempi hybridiä kabareen seremoniamestarista, hurmossaarnamiehestä ja amerikkalaisen viihteen croonerista. Ajan hengessä Alangosta kuoriutui myös räppäri, joka kertoi tekemistään “mestariteoksista” piikikäs pilke silmäkulmassaan.

Alanko-uutuuksien tekstimaailma kuulosti välillä aika dadalta, mutta ehkä nyt olikin tärkeämpää, miten ne soivat. Ja tosiaan, Kuusistolla ja orkesterilla hommia kyllä piisasi, niin ovelia jujuja Alanko ja sovittaja Hietala olivat kappaleisiin sujautelleet, vaikka ne pysyivät koko ajan kestoltaan perus pop-kappaleen mitoissa. Taisi olla 3.43, jonka Alanko – ja moni muukin – määrittää rokkibiisin ihannekestoksi.

Solisti Alanko ja Tampere Filharmonia löysivät toisensa varsin vaivattomasti, sillä konserttiin oli valmintauduttu perusteellisesti

Oli hienoa havaita, miten Alanko ja orkesteri tuntuivat elävän koko ajan samalla aaltopituudella. Pari pikku stiplua laulusolistille näytti ajoituksissa tulevan, mutta kaiken kaikkiaan kahden musiikkimaailman kohtaaminen toimi lonksahtelematta.

Isoimmin uusista biisesistä tenhosivat tässä ympäristössä  vaikuttava ja kiistatta myös hittipotentiaalia omaava “Kaiken maailman kehtolaulu” ja tälle konsertlle nimen antanut monipolvinen “Kullankaivajat”, josta hyvinkin voisi tulla myös Tampere Filharmonian repertuaarin osanen. Olisihan se hienoa, jos orkesterillekin jäisi pysyvä muisto komeasta illasta. Yleisölle näytti ainakin jäävän päätellen siitä hurmoksellisuudesta, jolla se lähti mukaan encorena kuultuun Ismon ilkikuriseen “Taiteilijaelämää”-hittiin.

Alanko-festivaali jatkuu lauantaina Ismon soolokeikalla ja päättyy sunnuntai-iltana hänen tutulla kiertue- ja levytyskokoonpanollaan vetämään greatest hits -tyyppiseen konserttiin.