”Australia – Sun, surf and stolen land”. Jämäköitä, moneen suuntaan härnääviä sloganeita rakastava Hot Brown Honey -mimmiseitsikko ei varmaankaan ole poliittisesti korrektein ryhmä markkinoimaan maataan. Hyvin on juttu joka tapauksessa mennyt läpi maailmalla, sillä ryhmä on kiertänyt tällä esityksellään menestyksellä pari vuotta.

Eikä se kotimaassaankaan ole boikottiin joutunut, päinvastoin: Sydneyn oopperatalon ovet aukenivat tälle niin biletystä ja politiikkaa kuin rock-konsertin estetikkaa ja estotonta naisenergiaa sekoittelevalle porukalle.

Naisenemmistön ja etnisten vähemmistöjen asialla

Hot Brown Honey -show ei näet ole sentään niin valtoihinsa ottava, että sen äärellä jaksaisi koko ajan kliimaksissa huutaa ja hakata käsiään. Sen ennakkoluuloton tapa yhdistää rapsakkaa lavahurvittelua sekä naiseuttta ja etnisyyttä puolustavaa emansipaatiota ei toimi  joka käänteessä.

Provosoivimmillaan show on kun yksi naisista riisuu vaatekappale kerrallaan Australian lipun väreihin tehdyn asun yltään ja kääriytyy lopulta aborginaalien punamustakultaiseen lippuun. Hauskimmillaan taas esimerkiksi vauhdikkaassa tanssinumerossa, jossa kookospähkinäaiheen kautta irvaillaan meidän länsimaalaisten Polynesiaa kohtaan suuntaamaamme  siirtomaa- ja paratiisisaariasennetta. Seksikkäimmillään se on Australia-bikineissä tapahtuvassa lannavannetanssissa, taidokkaimmillaan köysiakrobatianumerossa ja napakassa beatboxaussoolossa. Ja tylsimmillään sitten aika uuvuttavissa vaikkakin sanomaltaan tiukahkoissa räpeissä ja soivissa saarnoissa, joita seremoniamestari ja kuningataremehiläinen Kim ”Busty Beatz” Bowers hunajakennotornistaan päästelee.

Esityksen ohjaaja Lisa Fa’alafin raisu palmunlehvätanssi.

Kennosto muuten on varsin monikäyttöinen lavastuselementti ja valotaulu, joka suoltaa myös yleisölle suunnattuja yllytyssanoja kuten Don’t Touch My Hair -biisissä.

Lauluvoimaa seitsemän naisen ryhmässä saattaisi olla enempäänkin, kuin tunnissa ja vartissa ehditään kuulla. Musiikillisesti esitys tuhlaa paukkujaan aika tyhjänpäiväisen elektropopin tuuttaukseen. Heti. kun jossain numerossa rauhoitutaan esimerkiksi maailmanmusiikillisempiin rytmeihin, korvat höristyvät valppaammiksi. Ja sitten taas… noice, noice.

HBH-naiset uhosivatkin haastavansa volyymissa koko Tamperetta kahtena edellisenä iltana järisyttänneen Rammsteinin. Hevimmässä biisissään pääsivätkin ehkä jo lähelle puolta saksalaisorkesterin jytinästä.

Suomalainen ei ihan vähästä villiinny

Hot Brown Honeyn menossa viihtyy kyllä esityksen lyhyehkön keston verran, mutta näistä elementeistä ja esittäjien energiasta olisi  huolekkaammalla dramaturgialla saanut mieliinpainuvammankin kokonaisuuden. Nyt riehakkuus ja kantaaottavuus kulkevat jotenkin eri polkuja, vaikka ovat läsnä samoissa numeroissa.

Juuri, kun joku viesti alkaa upota tajuntaan, ja synnyttää sopivan provosoitunutta ja intoutunutta mielentilaa, lavalta vaaditaan taas meitä hihkumaan. Se ei nosta, vaan latistaa fiilistä, joka kyllä monesti syntyisi itsestäänkin. Ehkä aussileidit eivät vaan vielä ole sisäistäneet sitä, että suomalaisyleisön ominaispiirteisiin ei kuulu ihan joka käänteessä hihkuminen.

Mutta kenties he sen loppuviikosta jo tajuavat. Tai saavat etelämpänä pykälää riehakkaampia yleisöjä kuin Tampere-talossa. Hot Brown Honey on näet mahdollista nähdä Suomessa vielä Teatterikesän jälkeenkin. Tiistaina 13.8. ryhmä esiintyy Turun Logomossa ja torstaina Espoon kaupunginteatterin vieraana Tapiolan kulttuurikeskuksessa..