Laakereille ei silti todellakaan ole jääty lojumaan: Kajaanissa 2014 aloittanut kollektiivi on lyhyenä toiminta-aikanaan tuottanut jo 35 ensi-iltaa joista 32 kanta-esityksiä.

Tuoreimpia on Tampereen Teatterikesässä nähty, kollektiivin primus motoreihin kuuluvan Eino Saaren ohjaama Näyttelijän kuolema. Se on vahvasti ryhmälähtöisenä syntynyt sukellus sellaisiin teatteriyleisöltä useimmiten piiloonjääviin asioihin kuin millaiset tiedostamattomat motiivit ja tarpeet ajavat ihmistä näyttelemiseen, esillä olemiseen. Se myös kysyy ja vähän vastaakin, miten näyttelijä kokee yleisön ja millaisia fyysisiä reaktioita yleisö voi synnyttää.

Uusia kulmia näyttelijän ammattiin

Näyttelijän kuoleman lähtökohdat voivat kuulostaa vähän kliinisiltä ja esoteerisiltä, vain teatterilaisia itseään kiinnostavilta kysymyksenasetteluilta. Kuitenkin livenä näyttämöllä pohdittuna ja auottuna monet näyttelemiseen liittyvät asiat saavat uutta, erilaista valoa. Myös koomista. Se tuottaa ymmärrystä siitä, mitä kaikkia paineita ja taakkoja tähän joskus tähtipölyn ja glamour-usvan läpi katsottuun ammattiin liittyy.

Kajaanin kaupunginteatteria pitkään palvellut näyttelijä Heikki Törmi on esityksen käsiohjelmassa merkitty paitsi toiseksi esittäjäksi myös “koollekutsujaksi”. Monenlaista palaveria Näyttämöllä nähdäänkin, käsikirjoitettua ja vapaampaa jutustelua. On näyttelijän ja eri ohjaajatyyppien välisiä keskusteluja, on työhyvinvointiin littyvä esitystyöryhmän istunto, on Heikki Törmin ja näyttelijäkollegansa Elina Hietalan kahdenvälisiä pohdiskeluja omasta suhteestaan yleisöön ja näyttämöllä oloon.

Törmi ja Hietala ovat toki näyttämöllä koko ajan vain kaksin. Muita henkilöitä he näyttelevät. Kuten ohjaaja Eino Saarta, nimettömäksi jääviä autoritäärisiä tai lempeitä ohjaajia, teatterinjohtajia tai jopa Törmin koreografi-puolisoa Kirsi Törmiä, jota vähän riskirajoilla esittää Heikki T.

Näistä ilmeisen tosien tapahtumien rekonstruktioista syntyy monia hauskoja kohtauksia, jotka eivät tositilanteina aina ole Hietalaa tai Törmiä välttämättä naurattaneet. Kuten se, miten voimakastahtoinen (lue: despootti) ohjaaja komensi Hietalan opettelemaan teatterin kesätauolla sellonsoiton, jotta voisi kelpuuttaa näyttelijän rooliin vielä syksylläkin. Tai miten teatterin johtoportaassa suhtauduttiin Heikki Törmin pyyntöön jäädä harjoitteluvapaalle voidakseen aloittaa psykologian opiskelut – tästä tilanteesta nähdään parikin variaatiota. Merkittävä twisti episodissa on se, että hahmoterapeutiksi kouluttautunut Törmi opiskelee parhaillaan psykologiaa Jyväskylän yliopistossa, ja on kertonut harkitsevansa vakavasti teatteritöiden jättämistä.

Parituntisen esityksen parhaat hetket osuvat pidemmälle alkupuoliskolle. Kaikki katsojat pidetään mukana, kun tehdään vakavista pohdinnoista teatterileikki. Se syntyy muun muassa lastennäytelmän harjoituksen mukaelmassa, jossa ohjaaja pistää Törmin tekemään “iso liikettä” pupuna – kolme Yrjo Kukkapuro -tuolia niskassaan. Näyttelijällä keittää yli: “Miksi!!” Mutta ei hän saa ohjaajalta vastausta, mitä tämä hakee tuollaisella fyysisestikin älyttömällä idealla.

Kukkapuron tuolit saavat esityksessä muutenkin roolia, niitä on näyttämöllä paljon, ja ne taitavat olla juuri Törmille tärkeä juttu.

Välillä näyttelijät kelailevat kiinnostavasti uraansa taaksepäin kuin 2000-luvun mukavassa, Kari Paukkusen luotsaamassa tv-keskustelusarjassa Taiteilijaelämää. Tai etsivät vastausta ihan peruskysymykseen: miksi näyttelen?

Jälkipuoliskolla Näyttelijän kuolema on sisällöltään staattisempi eli mielenkiinnottomampi. Minä kätketään raskaisiin rooliasuihin, joissa laahustellaan raskasta salonkitanssin koreografiaa.

Sitten vapaudutaan fyysiseen finaaliin, jonka seuraaminen ei katsojalle ole kovin kiinnostavaa sekään, mutta tekee näyttelijöille varmasti hyvää. Ja heidän hyvinvoinnistaanhan tässä esityksessä on kyse. Monella tasolla.

Näyttelijän kuolema on edelleen Vaara-kollektiivin kiertueohjelmistossa Seuraavaksi sen voi nähdä Kajaanin Generaattorilla 12.-14.8., Teatteri Takomossa Helsingissä 4.-6.4.11. ja Oulun kaupunginteatterissa 19.11.