Yhteiskunnallisuus on tarkoittanut kotimaisessa fiktioelokuvassa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lähinnä surkeasti motivoituja silmänkääntötemppuja.

Rane Aunimo

Demokraatti

Niistä usein löyhkäävä härski sensaatiomaisuus on koetettu suihkia raikkaan analyyttiseksi mainospuheilla. Vieraantumisen syistä ei vaikkapa Hymypoikien (2003) tai Game Overeiden (2005) kaltaisilla vedätyksillä tule hullua hurskaammaksi, ellei sitten kaksinaismoraalia alistu pitämään ohjenuoranaan.

Jättiläinen (2016) makaa toisella kyljellä. Se sinkauttaa 2000-luvun suomalaiselokuvan seuraavalle portaalle eikä yhtään liian aikaisin. Olen odottanut Aku Louhimiehen ohjaamasta Pahasta maasta (2003) lähtien sille vakavasti otettavaa seuraajaa, joka siirtyisi yksilöiden pahoinvoinnin läpileikkauksesta suoraan syiden ytimiin, politiikan ja talouden polttaviin kysymyksiin.

Tähdellisempää tai ajankohtaisempaa teemaa kuin salakähmäisen johtamisen kulttuuri, maan tapa, on tällaiselle teokselle vaikea keksiä, joten elokuvantekijöitä voi onnitella jo siitä syystä. Yhtä hyvin kuin Talvivaaraa, tämä elokuva voisi käsitellä saman teeman puitteissa esimerkiksi vaalirahaskandaalia.

Poikkeuksellisen vaativaa käsikirjoitusosaamista ja taustatyötä ei Suomesta ole tähän saakka löytynyt, eikä sille ole kenties ollut tilaustakaan tukijärjestelmässä, joka on tyytynyt nopeammin syntyviin ja varmimmin myyviin sepustuksiin.

George Stevensin öljymammuttiin Jättiläinen (1956) ajatukset vievä teos jäi teatterikierroksella paljon mitättömämpien teoksien jalkoihin, eikä se ole edes yllätys.

Käsikirjoittaja Pekko Pesosen kiinnostus aiheeseen virisi syksyllä 2012 samoihin aikoihin kuin valtakunnallinen julkisuus heräsi Kainuun metsissä uutta huomista rakentaneen kaivosalan yrityksen ongelmiin. Kipsisakka-altaan vuodot lähiluontoon herättivät huolta valtionkin puolella miljardilla tukeman hankkeen perimmäisistä taustoista ja vastuullisten valmiudesta puhdistaa mustaa valkoiseksi.

Pesonen on rakentanut muun muassa tutkivista toimittajista koostuvan kirjoittajatiiminsä kanssa reportaasinomaisen mutta liki jännityskaavalla etenevän skenaarion tositapahtumista, mutta käyttää uhkarohkeasti myös niiden ympärille rakenneltuja hahmoja, keskusteluja ja käänteitä, jotka ovat kokonaan keksittyjä.

Teos vertautuu dokumenttiteatterin ”totuustaiteeseen” mutta paino on jälkimmäisessä sanassa, elokuvallisen tulkinnan vapauksissa. Rajanveto on silti hankalaa. Voi tuntua hämäävältä katsoa Pekka Perän ja Paula Lehtomäen näyteltyjä rooleja rinnan Matti Vanhasen, Jyrki Kataisen ja muiden poliitikkojen kanssa, jotka vilahtavat uutisvideoissa omana itsenään.

Yhtä kaikki, Joonas Saartamo tulkitsee ympäristöluvista vastaavan perheellisen nuoren virkamiehen orastavan opportunismin, lankeemuksen ja syyllisyyteen havahtumisen häikäisevän sisäistyneesti ja pienin vedoin. Tällaista elokuvanäyttelemistä ei maassamme ole liikaa nähty.

Viimein suuria rooleja elokuvissakin tekevä Jani Volanen on hienovireisen Saartamon vastapaino, maakuntien uhmasta ja urbaanista ahneudesta opinkappaleensa valanut mahtava Perä, jolle harmaalla alueella liikkuminen on business as usual, tuttu juttu, kuten maan muillekin supliikkimiehille.

Moraalitutkielmassa ympäristö on alisteinen taloudelle ja korruptio mahdollisuuksien taidetta.

Ihmishahmoinen kaivosjätti haluaa Talvivaarasta ”hyvän tarinan” näyttääkseen epäilijöille. Kun alamäki alkaa, myös hermoileva Perä alkaa vuotaa. Yhtä suureksi ketkuksi piirtyy Peter Franzénin esittämä virkamiespomo, joka tekee vilpin mahdolliseksi.

Ohjaaja Aleksi Salmenperälle Jättiläinen on laadullinen läpimurto. Henkilöohjaus osuu prikulleen. Tuomo Hutrin huippukuvaus tuo ilmeeseen monumentaalisuutta, Samu Heikkilän leikkaus poliittiselle elokuvalle elimellisen kiihkeän, nykivän rytmin. Henkilöthän ovat hukassa ja vaarassa paljastua. Aavemainen äänimaailma enteilee pudotusta.

Moraalitutkielmassa ympäristö on alisteinen taloudelle ja korruptio mahdollisuuksien taidetta, jolle ei löydy lain kirjasta lukua. Tietonsa paljastavasta yksilöstäkään ei piirry sankaria. Tyylikäs lopetus välttää selittelyn. Kaikki olivat väärässä – tavalla tai toisella.

Yle TV1 25.2. sunnuntaina klo 21