Tanssiteatteri Raatikon kevään uutuus, yli 3-vuotiaille suunnattu, Joona Halosen käsikirjoittama ja koreografioima Akka ja luuta on kuin kuvitettu absurdi runo, jossa Akalle tapahtuu kaikenlaista pientä ja vähän suurempaa. Valkopukuisen Akan aavistuksenomaiseen noitamaisuuteen viittaa luuta, joka tosin ei ole se perinteinen, vaan ennemminkin mikrofoni varsineen ja toisen pään valoineen. Taikavoimia tällä luudalla kuitenkin on ja lentämäänkin sillä pääsee, jopa avaruuteen.

Aineksia on siis monenlaiseen, mutta silti lopputulos on yllättävän laimea. En tiedä, johtuuko se esityksen alaikärajasta, mutta kokonaisuus tuntuu turhan varovaiselta. Jännitys on sävyisää, komiikka pehmeää ja yllätykset pieniä. Mistään räväkkyydestä ei ole tietoakaan, vaikka aineksia siihen kyllä olisi niin käsikirjoitusrunon tapahtumissa kuin Akan esittäjässäkin. Katri Soini on tanssialan rautainen ammattilainen, josta lähtisi vaikka mitä niin tanssiteknisesti kuin ilmaisullisestikin. Nyt tuntuu, että hänen kapasiteettinsa menee hukkaan.

Esitys lepää kuitenkin vahvasti Soinin varassa. Ilman hänen läsnäoloaan ja näyttämökarismaansa se ei toimisi. Sitä eivät pelastaisi edes Joona Petterssonin tyylikkäät ja hauskat projisoinnitkaan, jotka sekä noudattelevat luudan taikavoimia että vievät tapahtumia itsenäisesti eteenpäin. Mainiona kumppanina projisoinneilla on Janne Hastin luoma heleä äänimaailma.

Tuntuu, että Soini joutuu koko ajan demppaamaan itseään tanssijana. Halosen koreografia vaikuttaa lähinnä liikkeelliseltä haahuilulta, joka koostuu enemmän niin kutsutuista arkiliikkeistä kuin tanssiteknisestä osaamisesta. Sattumanvaraisuuden ja tavallisuuden vaikutelma ovat selvästi yksi koreografian peruspilareita, mutta yksinään ne eivät kanna riittävästi. Syntyy tekemistä tekemisen vuoksi. Kuten vaikkapa Akan kerrospukeutumisen riisuminen ja pukeminen, joihin ei oikein ole mitään sisällöllistä syytä.

Tempoltaan ja dynamiikaltaan Akka ja luuta on hyvin rauhallinen, kuin tyynnyttävä iltasatu. Mikään ei pelota ja vauhtia on vain hetkellisesti ja maltillisesti. Akan hahmo on mukava ja hiukan höpsö. Minitrampoliini voi mielikuvituksessa muuttua lätäköksi, josta pisaroiden lisäksi lentelee jopa kaloja. Avaruudessa luudalla lennellessä voi löytää vaikka tähtikuvioita ja omasta lähimetsästä oravan jäljet.

Silti jos esitys on pienen katsojan ensimmäinen kokemus nykytanssista, vaikutus voi olla, että se on vähän tylsää. Ei ainakaan niin kutkuttavaa, että sitä pitäisi päästä heti näkemään lisää tai kokeilemaan itse.

Annikki Alku