Esityksessä oli paljon hienoa animaatioilla toteutettua visuaalisuutta, tanssijat olivat loistavia, koreografin liikekieli mielenkiintoista ja itse aihe, luontokato ja ilmastonmuutos, sekä äärimmäisen tärkeä että huippuajankohtainen. Teknisesti, rakenteellisesti ja rytmisesti kaikki myös toimi kuin unelma. Silti kaikki ei ollut kohdallaan.

En tiedä, millaiselle kohderyhmälle esitys alun perin on tehty, mutta kokonaisuudesta tuli tunne, että vähemmälläkin rautalangasta vääntämisellä teoksen sanoma olisi kyllä tullut perille. Nyt asioita lähes opettavaisesti jankattiin ja pateettisuus välillä suorastaan hyökyi päälle.

Pakolautalta pudonnut, Mowgli-nimen saava lapsi otetaan osaksi susien heimoa ja lopulta hän pelastaa eläimet ja niiden asuinalueen sitä uhkaavalta salaperäiseltä metsästäjältä.

Sitä tosin en oikein ymmärtänyt, miksi esityksessä ilmastonmuutoksen syynä pidettiin ihmisen eri toimista luonnosta etääntymisen lisäksi lähinnä vain metsästystä. Esimerkiksi ruoan tuotannon, teollisuuden tai liikenteen vaikutuksista ei puhuttu mitään. Nyt lopputulokseksi saattoi jopa jäädä käsitys, että kunhan kukaan ei enää metsästä, niin asiat lähtevät parempaan suuntaan.

Visuaalisesti Jungle Bookia vaivasi pienoinen ähky. Pääasiassa valkoisina viivapiirroksina toteutetut sinänsä upeat eläinanimaatiot etunäyttämölle heijastettuina söivät väkisin tanssijoiden osuutta. Ymmärrän, että animaatiot olivat olennainen osa tarinan kerrontaa ja siksi tärkeitä. Mutta usein ne, jo muutenkin melko hämärällä näyttämöllä peittivät tehokkaasti taakseen tanssijoiden toiminnan.

Ja tanssijat todella ansaitsivat kaiken mahdollisen näkyvyyden. Kymmenhenkinen ryhmä oli liiketeknisesti virtuoosinen, rytmisesti tarkka ja ilmaisullisesti monipuolinen. He toteuttivat uskomattomalla taidolla Khanin runsaasti yksityiskohtia sisältävää liikekieltä, joka oli yhtä aikaa kulmikkaan eläimellistä ja täynnä viitteitä ja elementtejä eri tanssilajeista.

TANSSIN, MUSIIKIN ja animaatioiden lisäksi olennainen osa esitystä ja juonen kuljetusta oli teksti, joka toteutettiin ääninäyttelijöillä. Rooleina olivat sekä tanssijoiden esittämien että myös animaatioiden hahmot.

Monista elementeistä syntyi teos, jossa lopulta oli liian paljon kaikkea. Tuli tunne, että aihe oli Akram Khanille niin tärkeä, että kaikki mahdolliset keinot oli pakko ottaa käyttöön, jotta viesti varmasti menee perille. Toki tuloksena oli runsas ja komea esitys, mutta se oli niin täynnä, että sekä kokonaisuudesta että sen osatekijöistä nauttimiselle ei enää jäänyt tilaa.