Teatteri ja Tanssi
10.12.2018 11:12 ・ Päivitetty: 10.12.2018 11:12
Tanssiarvio: Blondit ailahtelee mielentilasta toiseen
Kun Paula Tuovinen vuonna 2000 teki sooloteoksensa Blondi, tuli siitä nopeasti lähes ikoninen teos. Sekä esityksen aihe kaikkine blondiuteen liittyvine kliseisine käsityksineen että Tuovisen humoristinen käsittelytapa ja alastomuus näyttämöllä osuivat johonkin sen ajan keskeisimpään kohtaan.
Nyt kahdeksantoista vuotta myöhemmin moni asia yhteiskunnassa ja naisiin suhtautumisessa on, erityisesti viime aikoina, muuttunut. Siksi Michaela – The Queen of Fucking Everythingin ja Go Go Tanssiryhmä Kuumien Putkien Blondit -esitystä katsoessa voi oikeastaan unohtaa alkuperäisteoksen. Toki esityksen lähtökohdat ovat Tuovisen soolossa, mutta siitä on matkattu kauas ja voi olla jopa haitaksi yrittää katsoa teosta sen viitekehyksen läpi.
Zodiak – Uuden tanssin keskus
Blondit
Koreografia Laura Pietiläinen, Paula Tuovinen – Valo- ja tilasuunnittelu Mikko Hynynen – Musiikki Lotta Wennäkoski – Videosuunnittelu Juhani Haukka – Stailaus Joonas Lampi – Esiintyminen ja yhdessä luominen Michaela – The Queen of Fucking Everything, Joonas Lampi, Paula Tuovinen, Linda Priha, Elina Hauta-Aho, Elisa Tuovila
Ensinnäkin blondeja on näyttämöllä nyt useampi, eikä blondiuteen liitettyä bimboutta yritetä analysoida tai kieltää, vaan päinvastoin se viedään tarkoituksellisesti aivan uusiin sfääreihin.
Michaela on koreografi ja tanssija Laura Pietiläisen alter ego, jonka energia on vahvaa ja ennnakoimatonta, mutta myös särkyvää.
Esitys alkaa prinsessa-asuisten blondien, Michaelan ja Kuumien Putkien Joonas Lammen, asennetta täynnä olevilla poseerauksilla ja hitaalla yleisön lähestymisellä. Vähitellen uhma kuitenkin säröilee, vaatteetkin vähenevät ja päästään kurkistamaan myös Pietiläisen menneisyyteen ennen Michaelaa: pohjoisesta etelään tulleen, murretta puhuvan nuoren tytön ulkopuolisuuden tuntoihin sekä pienen voimistelijatytön videolla intohimoisesti suorittamaan kilpaesitykseen, jota aikuinen Pietiläinen näyttämöllä hajamielisesti imitoi.
Asennetta on jälleen runsain mitoin kohtauksessa, jossa korkeakorkoisiin saappaisiin ja vaaleansinisiin paitoihin, mutta ilman housuja oleva viisihenkinen ryhmä marssii pitkin ja poikin näyttämöä. Myös Tuovinen nähdään näyttämöllä jaksossa, jossa hän sukkahousukypärin on kiinnitetty Pietiläiseen. Loppua kohti esityksen kiinteys ja asennekin hiipuu ja hajoaa.
Blondit -esityksen perusteella bimbous on hyvin vaikeasti määriteltävää. Ei ainakaan mitään vitsikästä, pikemminkin haikeaa ja asiasta toiseen päämäärättömästi ailahtelevaa.
Tätä vaikutelmaa lisää Lotta Wennäkosken musiikki, joka kilahtelee, suhisee ja ääntelee hyvin satunnaisen oloisesti ja useimmiten juuri ja juuri kuultavana.
Blondit ei ole alkuperäisteoksensa tavoin suoria kysymyksiä heittelevä ja naisen rooleja kyseenalaistava, vaan pikemminkin kuin uni- tai harhakuva siitä kaikesta mitä blondeihin liitetään. Se ei vaadi ottamaa kantaa, mutta saattaa jättää jälkiä mietittäväksi.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.