Koreografi Anna Torkkel on jo useamman vuoden työskennellyt tanssiteoksissaan läsnäolon ja nyt-hetkisyyden parissa. Sen keskiössä on tanssijan ja musiikin suhde, jossa tanssijan keho ja mieli antautuvat musiikin vietäväksi. Kyseessä ei ole mikään tietty liikekieli, vaan kukin tanssija taustastaan riippuen tuottaa erilaista liikettä mahdollisimman herkistyneesti.

Katsojalle tällainen esitys näyttäytyy tanssijoiden yhtä aikaa hyvin intiiminä ja vapaamuotoisena liikkumisena. Näin myös Torkkelin uusimmassa neljälle tanssijalle tekemässä teoksessa Grâce Kiasma Teatterissa.

Katsojien kolmelta suunnalta ympäröimässä näyttämötilassa Hanna Ahti, Mira Kautto, Liisa Pentti ja Masi Tiitta liikkuvat kukin kuin omassa universumissaan. Näkyvää kontaktia toisiin ei ole, mutta silti jokainen tuntuu olevan tietoinen niin muista tanssijoista kuin lähes kosketusetäisyydellä olevasta yleisöstäkin.

Esityksen rakennetta rytmittää ja sisältöä määrittää Kim Modigin ja Heidi M Ween Biitsi-yhtyeen viisiosainen äänimaailma. En sano musiikki, sillä vaikka erittäin monikerroksisissa ja ilmavissa ääniteoksissa on jokaisessa erilainen selkeä rytmi ja omanlaisensa tunnelma, niissä ei ole mitään sellaista tarttumapintaa, joka jäisi yhden kuulemiskerran jälkeen mieleen. Ne on luotu olemaan ja antamaan impulsseja tanssijoille tässä ja nyt, ei jäämään mieleen.

Kukin tanssija poimii äänikerroksista erilaisia asioita, joihin kehollisesti vastaa. Milloin se on rytmi, milloin äänimassan laajemmat kaaret. Tanssijoiden liikkeet eivät kerro tarinaa tai tulkitse tunnetiloja, mutta ne eivät ole myöskään abstraktia liikettä liikkeen vuoksi. Niillä on merkitys, mutta enemmän tanssijoille itselleen kuin katsojalle.

Tämä aiheuttaa sen, että vaikka tanssijoita ja heidän lähes taukoamatonta liikettään on ihan miellyttävää ja mielenkiintoista seurata, mieleen alkaa hiipiä ajatus siitä, mitä katsoja täällä tekee. Tulee tunne, että esitys on niin itseriittoinen, että se olisi olemassa ja täydellinen juuri sellaisena, vaikka kukaan ei sitä katsoisikaan.

Musiikin ja liikkeen lisäksi ilmavuus on määrittävä tekijä myös esityksen visuaalisuuden toteuttaneille Piia Rinteelle (puvut ja installaatio) ja Kristian Palmulle (valot ja tila). Valot leikittelevät lattialla kevyesti väriään vaihtavassa suorakaiteessa sekä ohuessa katosta riippuvassa kankaassa, jonka yläosaan on heijastettu Ranskan lipun väriraidat. Tanssijoiden asut poikkeavat vahvasti toisistaan, mutta ovat kukin hengeltään enemmän tai vähemmän sekä retroja että myös hiukan hippihenkisiä. Skaala ulottuu farkuista ja ruutupaidasta kangasmaalatun tunikan kautta pitkiin hippihelmoihin, poolopuseroon ja maihinnousukengillä terästettyihin shortseihin.

Grâce on esitys, jossa yleisön ei tarvitse tulkita tai yrittää ymmärtää mitään. Se ei herätä suuria tunteita tai vaadi ottamaan kantaa mihinkään. Riittää kun katsoja on vain läsnä tässä ja nyt ja seuraa tanssijoiden omalakista liikettä äänimaailman myötä.