Mukana on ollut aivan alusta asti samoja tekijöitä niin tanssijoina kuin muissakin taiteellisissa tehtävissä. Tämä on varmasti antanut Carl Knifille koreografina sekä tukea että vapautta toteuttaa ja kehittää omaa liikekieltään ja koreografista ilmaisuaan.

Vuosien kuluessa Knif on myös luonut oman hengitys-katse-tila -improvisaatiotekniikkansa, joka aluksi oli tarkoitettu vain esitysten valmistumisprosessien työkaluksi. Vähitellen siitä on kehittynyt kehon ja mielen astimisen ja yhteen saattamisen metodi, jota ryhmän jäsenet ovat alkaneet opettaa niin ammattilaisille kuin ei-tanssijoille.

Vaatteet välineenä ja symbolina

Mistään lällystä oleilusta ei kuitenkaan ole kyse. Liikekieli on soljuvan ilmavaa ja vapaata, mutta silti viimeisteltyä. Pehmeys ja terävyys liikkeissä vuorottelevat ja lomittuvat tasapainoisesti. Vaikka koko ajan tapahtuu, kiireen tai vauhdin tuntua ei ole. Mutta ei myöskään yhtään tyhjää hetkeä. Runsaan tunnin mittaisen esityksen rakenne ja ajoitus toimivat täydellisesti.

Teoksessa käytetään paljon vaatteita eräänlaisina välineinä. Niillä rajataan, niillä suojataan, niitä asetellaan lattialle ja niiden muotoa tutkitaan. Minä mielsin ne ainakin osittain toisen ihmisen symboliksi.

Hauskalla tapaa ovelinta Sessions -esityksessä on, että siinä yleisö tavallaan ”huijataan” mukaan Knifin metodin harjoitussessioon. Vaivihkaa muiden tanssijoiden myötä Anne Pajunen alkaa ohjeistaa ja toistaa yksinkertaisia hengitysharjoituksia yleisön suuntaan.

Vähitellen harjoituksiin tulee mukaan pientä liikettä ja lopulta yleisö voi halutessaan jopa siirtyä näyttämölle yhtä harjoituksista toteuttamaan. Siis halutessaan, sillä mihinkään ei ole pakko osallistua ja vaikka tanssijat ystävällisen lempeästi houkuttelevat mukaan, niin kaikkea voi seurata myös vain esityksenä. Koko ajan tanssi nimittäin jatkuu, mutta itsensä ja toisen ihmisen kohtaaminen laajenee kuin ohimennen tanssijoiden välisestä toiminnasta esiintyjien ja katsojien väliseksi.

Tällä en tarkoita, etteikö tietynlaista kohtaamista ja yhteisyyttä olisi joka ikisessä esitystilanteessa, mutta nyt se tehdään eri tavalla näkyväksi. Silti painopiste ei hetkeksikään muutu miksikään terapiaistunnoksi. Sessions on tanssiesitys, siitä pitävät sen mainiot tanssijat, Pajusen lisäksi Jonna Aaltonen, Olli Lautiola, Riku Lehtopolku, Anna Stenberg ja Terhi Vaimala täysipainoisesti huolen.

Yhtä harkittua ja lempeän läsnä olevaa ovat myös teoksen muut elementit. Jukka Huitilan harsomaiset katosta laskeutuvat verhorivit ja lämpimänsävyinen valaistus sekä Karoliina Koiso-Kanttilan pääasiassa hennon pastellin värinen rento arkivaatepuvustus. Janne Hastin luomassa keveässä äänimaailmassa vuorottelevat Franz Schubertin jousikvintetto C-duurissa ja Hastin kutoma ilmava äänimaisema.

En usko, että Sessions on välttämättä tietoisesti luotu hengähdys- ja virkistyshetkeksi nykyiseen monin tavoin rankkaan maailmantilanteeseen, mutta sellaisena se toimii. Se antaa tilaa ja luvan vain olla tässä hetkessä ja nauttia näkemästään ja kokemastaan.