Ensinnäkin tämä kolmesta teoksesta koostuva esitys on erinomainen pikaläpileikkaus siitä, miten monenlaista tämän hetken nykytanssi voi olla. Tällä tarkoitan nimenomaan sitä nykytanssia, jossa pääosassa on teknisesti vaativa liike lähes sellaisenaan.

Toisekseen itse esitykset olivat loistavia ennen kaikkea tanssillisesti, mutta myös koreografisesti.

Kolmanneksi pohjimmiltaan abstraktit teokset eivät olleet ollenkaan vaikeaselkoisia, vaan helposti vastaanotettavia vähemmänkin tanssiin tutustuneelle.

Myös väliajalla tapahtui. Eri puolilla lämpiötä olleilla tanssikorokkeilla viisi tanssijaa esitti Reija Wäreen Hanna Toivosen säveltämään musiikkiin koreografioimia sooloja siirtyen vuorotellen paikasta toiseen.

NÄYTTÄMÖTEOKSET aloitti koreografipari Sol Leónin ja Paul Lightfootin teos Signing Off. Molemmat toimivat pitkään Nederland Dans Theaterin koreografeina ja taiteellisina johtajina. Jo vuonna 2003 kantaesitetty, palkittu teos myös aloitti koreografien pitkän ja tiiviin yhteistyön säveltäjä Philip Glassin kanssa.

Kuudelle tanssijalle tehty teos oli upea. Sen mietiskelevä, jopa vakava tunnelma sai ajattelemaan jonkin päättymistä, vaikkei teoksessa varsinaista tarinaa ollutkaan. Jun Xian musta-asuinen keskushahmo tuntui muistelevan elämäänsä tai jättävän jäähyväisiä jollekin.

Kaikkien tanssi oli henkeäsalpaavan kirkasta ja selkeää. Linjakas ja kehoa monipuolisesti käyttävä liikekieli soljui kauniina ja vapaana. Tanssijat olivat täydellisesti läsnä ja heitä olisi voinut katsella loputtomiin.

Omanlaisensa outouden tunteen lisäsi Tom Bevoortin suunnittelema valaistus, jossa suurin osa näyttämöstä oli usein lähes pimeänä tanssijoiden ollessa tummasta taustasta kuin irrallaan.

ILLAN TOISENA esityksenä nähtiin nykybaletin grand old manin William Forsythen vuonna 2018 luoma Playlist (Track 1, 2). Kahdelletoista miestanssijalle tehty esitys yhdisti virtuoosista ja tiukkaa täsmällisyyttä vaativaa balettitekniikkaa Peven Everettin ja Lion Babe -duon popmusiikkiin.

Vaikka tanssijat olivat teknisesti erinomaisia, hypyt ja piruetit näyttäviä ja lennokkaita, en silti voinut välttyä hivenen vanhahtavalta vaikutelmalta. Balettitekniikan ja nykypopmusiikin yhdistäminen ei enää aikoihin ole ollut mitenkään erikoista. Jotta teos olisi todella säväyttänyt sen sisällöksi olisi tarvittu jotain muutakin kuin teknisesti huipputason balettitanssia.

Playlistin eräänlaisena prologina esitetty Thomas Lovellin ohjaama mustavalkoinen videoteos Solo vuodelta 1997. Siinä Forsythe itse tanssii hyvinkin modernia omaa koreografiaansa, ja videotaltiointi olikin itse asiassa jopa mielenkiintoisempi kuin varsinainen näyttämöteos.

Half Life.

ILLAN KOLMANNESSA esityksessä, israelilaisen Sharon Eyalin ja työparinsa multimediataiteilija Gai Beharin teoksessa Half Life pääsivät vuorostaan naistanssijat loistamaan.

Kolmelletoista tanssijalle tehty teos oli teknisesti äärimmäisen raskas ja vaativa, vaikkei se siltä välttämättä näyttänyt. Liikekielen ytimenä oli jatkuva, suurimmaksi osaksi puolivarpailla lähes paikallaan tapahtuva kävely. Muutenkin hyvin minimalistisen ja tarkan liikekielen voimakkain elementti oli loputon toisto, joka jatkuessaan oli lähes hypnoottista.

Teoksen aiheena oli ryhmäpaine sääntöineen. Se näkyi ennen kaikkea siinä, että suurin osa tanssista tapahtui tiiviissä ryhmässä. Kun ryhmä välillä hajosi tai joku teki jonkin muista hieman poikkeavan liikkeen, yhteen palattiin nopeasti.

Oman haasteensa niin tanssijoille kuin katsojallekin toi Ori Lichtikin luoma metallinen, konemainen äänimaailma, joka väkisin imi mukaansa loputtomaan teknobiittinsä. Myös tässä teoksessa valaistus (Alon Cohen) oli tarkoituksellisesti melko hämärä, hennon vihreän ja punertavan värjätessä välillä tanssijoiden kehot.