Zodiakin housekoreografi Sari Palmgren on tehnyt Stoan teatterisalista ison tyhjän biletilan, jossa yleisön hiljalleen valuessa sisään useampiin vaatekerroksiin pukeutuneet ja aluksi myös päänsä peittäneet hahmot liikkuvat omissa oloissaan seinän vieressä eri puolilla salia. Vähitellen he kaivautuvat maassa olevien värikkäiden tekoturkiskasojen alle. Ja sitten alkavat bileet.

Joonas Pehrssonin luoman vahvasti tykittävän teknomusamaailman tärkein elementti on rytmi. Se hallitsee kaikkea liikkumista ja sen hypnoottista voimaa ei pysty vastustamaan. Tanssijoiden muodostamat karvamöykyt hytkyvät kiihkeästi sen tahdissa. Myöhemmin se kuljettaa vastustamattomalla vauhdilla tanssijoita ympäri salia yleisön seassa, ja saa rytmi yleisönkin sydämen hakkaamaan ja jalan välillä vipattamaan.

Melko hämärää tilaa halkovat välillä pystysuorat valokiilat, joihin tanssijat hetkeksi jäävät. Katonrajassa loistaa sinisten lamppujen suorakulmio ja savuakin tilaan kevyesti välillä puhalletaan. Kunnon biletunnelma siis.

Joy Riot -esityksen aiheena on ilon vallankumouksellisuus ja mellakointi liikkeen ilon puolesta. Siksi on oikeastaan yllättävää, että suurin osa neljän tanssijan pääasiassa nopeatempoisista liikkeistä on hermostunutta ja jopa säikyn oloista. Toki mukana on riehakkuutta, lapsenomaista energisyyttä, hyppimistä ja päättömän oloista juoksua, jotka kaikki yhdistetään ilon ilmaisemiseen, mutta mitenkään riemukas esityksen tunnelma ei ole, kiihkeän energinen ja lähes maanisen vauhdikas kylläkin.

Minulla ei ole omaa kokemusta oikeista teknobileistä, mutta ainakin näissä bileissä tulee tunne, että tarkoitus on ennemminkin lähes raivokkaasti tanssia sisäinen paha olo ulos, jotta lopun uupumuksessa sen tilalle mahtuu jotain muuta, ainakin hiljaista tyytyväisyyttä, ehkä iloakin.

Tunnin lähes taukoamaton vauhdikas liikkuminen vaatii esityksen tanssijoilta Minna Karttuselta, Oskari Turpeiselta, Kaisa Niemeltä ja Krista-Julia Arpolta hyvää kestävyyttä ja rautaista fysiikkaa. Heidän tanssimisensa on päällisin puolin liikekieleltään hyvin samantyyppistä, mutta tarkemmin katsoessa jokaisella on oma ominainen tapansa liikkua.

Erot eivät ole kovin suuria, mutta niitä on aikaa havainnoida, sillä varsinaisesti esitys ei muutu tai kehity mihinkään. Olemme seuraamassa ja myös, tanssijoiden puikkelehtiessa sinne tänne katsojien seassa, osana bileitä, joiden voi hyvin kuvitella jatkuvan samanlaisina aamuun asti.

Usein tämän tyyppisissä esityksissä yhtenä tavoitteena on yleisön saaminen mukaan vähintään lopputanssiin. Tähän Joy Riot ei pyri. Vaikka kaikkien ollessa samassa tilassa ja katsojien voidessa liikkua esityksen aikana halunsa mukaan, jako esiintyjiin ja yleisöön säilyy. Katsoja on korkeintaan elävä tilaelementti, eikä häneen oteta kontaktia. Se on oikeastaan ihan vapauttavaa monenlaisten osallistamiseen pyrkivin esitysten joukossa.