Nimi on oikeastaan hyvin kuvaava tälle melkein parituntiselle performanssin, installaation ja tanssiesityksen risteytymälle. Useammin kuin kerran esityksen aikana katsoja joutuu (tai pääsee) miettimään, mistä oikein on kysymys.

Teoksen aiheena on esineiden ja ihmisten välinen yhteys, käsillä tekemisen ylistys, sosiaalinen yhdessäolo kotoisten tekojen avulla ja myös rakkauslaulu kodille.

Lähes seinästä seinään ulottuvaa esitystilaa hallitsevatkin lautainen avoin talorakennelma sekä mustavalkoiset, Aino Ojalan Jokiniemen piirustusten pohjalta kutomat ryijyt. Lisää ryijyjä, myös värillisenä, riippuu päätyseinillä. Näyttämöllä on myös kankaita, työkaluja, kahvikuppeja sekä syömisen ja ruoan symboleina muun muassa perunoita.

Käsillä tekeminen ja erilaiset käsityöt näkyvätkin vahvasti esiintyjien näyttämötyöskentelyssä. Liikkeistä on löydettävissä käsitöiden tekemiseen, muun muassa kangaspuilla kutomiseen, liittyviä toistuvia liikkeitä. Käsillä hiotaan lautoja, pestään perunoita, pyyhitään eri pintoja ja toisia ihmisiä, solmitaan, hakataan, ruuvataan ja silitellään niin kankaita kuin toisia esiintyjiäkin.

Tämä kaikki tekeminen on yleensä hyvin positiivista. Nyt niin ei kuitenkaan ole. Läpi koko esityksen kaiken tekemisen ja toiminnan pohjavire on väkivaltainen.

Liikkeet ovat korostetun mekaanisia, toisteisia ja vääntyneitä. Pehmeä tai lempeäkin kosketus niin esineeseen kuin toiseen ihmiseen muuttuu hyvin nopeasti agressiiviseksi. Esineitä mäiskitään ja rikotaan sekä tungetaan eri paikkoihin. Ryijyjäkin reuhdotaan niin, että se vaikuttaa välillä lähes rääkkäämiseltä ainakin käsityöihmisen näkökulmasta. Perunoita pureskellaan tai paloitellaan vihaisesti ja itse talon taustaseinäkin puretaan osittain laudoiksi, joihin osa esiintyjistä lopuksi sidotaan kiinni. Muutenkin kanssaesiintyjiä käsitellään välillä melko kovakouraisesti.

Outo oodi kodille

Jos tämä on oodi kodille ja siellä tapahtuvalle perinteiselle käsin tehtävälle toiminnalle, niin tekijöiden ja esiintyjien suhde niihin on hyvin kielteinen. Antaumuksellinen kylläkin. Kukin kuudesta esiintyjästä laittaa itsensä täysillä likoon välillä lähes hurmoksellisuuteen asti.

Tässä kodissa elämä on myös lähes pelkkää pakonomaista puurtamista muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tosin nekin diskotanssihetket viedään sen verran yli, että ne muuttuvat ironisiksi.

Gil Schneiderin luoma rytmisesti takova äänimaailma noudattaa samaa piiloagressiivista linjaa. Matalaääninen volyymi kasvaa hetkittäin niin suureksi, että se tuntuu katsojan kehossa asti ja korvatulpatkin voisivat olla tarpeen.

ÖH on monenlaisia nyansseja eri suuntiin pursuileva esitys, joka vaikuttaa improvisoidummalta kuin pohjimmiltaan on. Sen kuvausta käsillä tekemisen, käsityön ja yhdessäolon luonteesta ja arvosta en kuitenkaan jaa. Minulle kokoontuminen ruuan, käsitöiden ja tanssimisen äärelle on huomattavasti positiivisempi asia kuin mitä esityksestä välittyy.