Teatteri ja Tanssi
17.4.2019 09:50 ・ Päivitetty: 17.4.2019 09:50
Tanssiarvio: Liikkeellinen tutkimusmatka omaan itseen jää päämäärättömäksi
Zodiakin kevään suurtuotanto, ainakin tanssijamäärällä mitattuna, sai ensi-iltansa tiistaina Stoassa. Liisa Risun, Mirva Mäkisen ja Sonja Jokiniemen yhteisteoksessa Music+ lavalla on kolmetoista tanssijaa, mikä kotimaisissa nykytanssiteoksissa ei ole kovin yleistä.
Tekijät nimittävät teostaan kollaasiksi tanssijoille, esineille ja tilalle. Risu ja Mäkinen ovat koreografeja, joiden materiaalina tässä kokonaisuudessa on improvisaatioon perustuva liike. Jokiniemi on visuaalinen taiteilija, jonka työkenttänä ovat tila, esineet ja puvut.
Tunnin mittaisen esityksen kokonaisrytmi on melko tasainen ja rauhallinen aivan lopun lyhyttä purkausta lukuun ottamatta. Koko ajan kyllä tapahtuu sekä tanssijoiden kesken että erilaisia esineitä käsittelemällä, mutta mikään kohta ei nouse toista tärkeämmäksi. Levollisessa rakenteessa ehtii hyvin seurata useita yhtäaikaisia tapahtumia.
Zodiak – Uuden tanssin keskus, Stoa
Music+
Suunnittelu Liisa Risu, Mirva Mäkinen, Sonja Jokiniemi Ääni Jussi Saivo – Valot Jukka Huitila – Esiintyjät Krista-Julia Arppo, Jenni-Elina von Bagh, Hanna Heino, Heini Hermunen, Soili Huhtakallio, Minna Karttunen, Anne-Maarit Kinnunen, Anni Koskinen, Meeri Lempiäinen, Mirva Mäkinen, Satu Rekola, Tuuli Vahtola, Soile Voima
Esitysjaksosta toiseen siirtymiset näyttävät tapahtuvan joko Jussi Saivon melko pienimuotoisen äänimaailman muutosten tai Jukka Huitilan valotilanteiden antamien merkkien mukaan. Muuten millekään tekemiselle ei näytä olevan sen suurempaa syytä.
Risun ja Mäkisen käyttämä liikekieli on pehmeää ja pääasiassa hyvin luonnollisen oloista. Tärkeintä on kontakti ja reagointi muihin tanssijoihin sekä näyttämölle asteittain tuotaviin esineisiin, kiviin, kankaisiin, ketjuihin, teollisuuskumihanskoihin. Lisäksi muutaman kerran soitetaan Saivon tekemiä pitkiä torvia, jotka tuovat mieleen aboriginaalien perinnesoittimet.
Käsiohjelmassa puhutaan kohtaamisesta ja esiintyjien reagoinnista ympärillä olevaan tilaan, ääniin, esineisiin, muihin tanssijoihin, omaan kehoon. Näin selvästi tapahtuu, mutta kokonaisuudesta puuttuu yksi olennainen tekijä: katsoja. Hänelle ei ole roolia tai tehtävää. Esitys on niin itseriittoinen, ettei häntä tarvita. Katsomossa tulee tunne, että kaikki sujuisi aivan hyvin ilman yleisöäkin.
Tutkimusmatka omaan tekemiseen ja ympäristöstä saataviin impulsseihin on varmasti mielenkiintoista ja antoisaa tekijöille, mutta mielestäni se ei pelkästään riitä esitykseksi.
Mieleen tulevat 1960- ja 70-lukujen happeningit, joissa tietoisesti haluttiin rikkoa ja muuttaa siihen asti vallinneita käsityksiä (tanssi)esitysten muodosta ja sisällöstä. Usein ne olivat myös tarkoituksellisen provokatiivisia, mutta Music+ ei ole sitäkään. En löydä siitä mitään sisällöllistä uutta väitettä tai näkökulmaa, joka herättäisi vastakaikua tai ajatuksia.
Esitys on jatkumo lukuisia, melko leppoisia, pieniä liikkeellisiä tapahtumia, jotka vain syntyvät ja sitten häviävät. Tanssijat toimivat keskittyneesti, mutta mitään erityisempää kehitystä tai suuntaa esityksessä ei ole. Se alkaa ja sitten yhdessä kohdassa se päättyy, siinä kaikki.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.