Teatteri ja Tanssi
29.10.2018 13:59 ・ Päivitetty: 29.10.2018 13:59
Tanssiarvio: MD sai huipputekijät tunnekylläiseen tuplaensi-iltaansa
Tamperelaisen Tanssiteatteri MD:n uusimman ensi-illan kahden lyhytteoksen tekijät eivät suomalaisittain voisi olla kovempitasoisia. Sekä Alpo Aaltokoski että Susanna Leinonen ovat sekä moneen kertaan palkittuja että kansainvälisesti menestyneitä koreografeja, joiden jokainen uusi työ herättää mielenkiintoa. Kummallakin on persoonallinen, tunnistettava tyylinsä ja myös oma ryhmä ja luottotanssijansa, joiden kanssa he työskentelevät.
MD:läiset osoittavat siis suurta rohkeutta antautuessaan väistämättömään vertailutilanteeseen ainakin niiden katsojien osalta, jotka tuntevat Aaltokosken ja Leinosen omien ryhmien tuotantoa.
Vaikka niin Aaltokosken ”Sisaret” kuin Leinosen ”Kenttä” ovat aiheeltaan, sisällöltään ja liikekieleltään hyvin erilaisia, olivat ne perustunnelmaltaan yllättävän samantyylisiä.
Kummassakin on voimakkaita tunteita, jotka kuitenkin enemmän tai vähemmän peitetään. Kumpikin käsittelee aihettaan melko abstraktisti ja jättää katsojalle runsaasti tulkinnanvaraa. Energiastaan huolimatta molemmat esitykset ovat lopulta melko melankolisia, huumoria ei ole, korkeintaan väsyneen hymyn silaamaa tosiasioiden hyväksyntää.
Aaltokosken duetto Sisaret on trilogian viimeinen osa. Edelliset olivat Together (2010) ja Veljet (2017). Esityksen sisaret ovat Elina Jakowleva ja Mari Rosendahl, joilla on pitkä yhteinen historia kuin oikeilla sisaruksilla konsanaan. Kumpikin on Tanssiteatteri MD:n alkuperäisjäseniä ja he ovat tanssineet yhdessä vuodesta 1986 lähtien.
Yllättävästi tämä ei varsinaisesti tule esille esityksessä. Jakowlevan ja Rosendahlin yhteistyö on toki hyvin luontevaa ja he ovat kotonaan niin näyttämöllä kuin teoksen maailmassa, mutta eivät sen kummemmin kuin ketkä tahansa tanssijat.
Sisaret käsittelee yhdessä kulkemista, matkaa, jossa välillä ollaan läheisempiä ja välillä etäännytään. Se mitä kohti kuljetaan on hyvin selkeästi, vähitellen jopa häiritsevästi, yleisön suunnassa ja koreografia kulkee suurimmaksi osaksi eteen ja taakse. Tanssijoiden katseen suunta on hyvin vahvasti jossain kaukaisuudessa katsomon takana. Mikä tavoite on, jää auki, ja siksi tanssijoiden tuijotus alkaa häiritä. Tilanne on heti luontevampi ja moniulotteisempi, kun katse seuraa muuta vartalon liikettä.
Sisarten musiikkina on Arvo Pärtin pianoteos ”Für Alina”. Se on hyvin hidastempoinen ja raskassoutuinen sointuineen, joiden lähes jokaisessa välissä on tauko. Myös tanssijoiden liike on useimmiten hidasta ja katkelmallista. Nämä yhdessä tekevät esityksestä melko raskaan, vaikka Aaltokosken liike sinänsä on kevyttä ja hengittävää. Tulee jopa mieleen, olisiko teoksen energia ollut toisenlainen, positiivisempi, jos se olisi tanssittu hiljaisuudessa. Nyt tulkinnaksi tuli, ettei koreografin usko ihmisten väliseen yhteyteen ole kovin optimistinen.
Tanssiteatteri MD, Hällä-näyttämö, Tampere
Sisaret
Koreografia Alpo Aaltokoski – Musiikki Arvo Pärt – Puvut Marja Uusitalo – Valot Sari Mayer – Ääni Henri Puolitaival
Kenttä
Koreografia Susanna Leinonen – Musiikki ja ääni Kasperi Laine – Puvut Anniina Kuula – Valot Nadja Räikkä
Liikesarjojen luuppi
Leinosen Kenttä-teoksen lähtökohta on hyvin toisenlainen. Esitys on saanut aloitteensa Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahastosta, joka toivoi tamperelaislähtöisen Leinosen tekevän esityksen, joka käsittelee vuotta 1918 ja sen jälkeistä aikaa ja vielä erityisesti naisten näkökulmasta.
Muuten Leinonen sai vapaat kädet käsitellä aihetta ja hänelle keskeisimmäksi nousi vaikenemisen kulttuuri. Se miten aiheesta, joka todellisuudessa kosketti hyvin monia ja vaikutti usean sukupolven elämään, on puhuttu ja kerrottu äärimmäisen vähän niin julkisesti kuin yksityisestikin.
Samuli Roininen, Mari Rosendahl, Anniina Kumpuniemi ja Suvi Eloranta tanssivat Susanna Leinosen koreografiassa Kenttä.
Leinosen työt ovat yleensä hyvin abstrakteja, ja niin on Kenttäkin. Toki siitä löytää armeijamaista kurinalaisuutta, puhumattomuuden tuskaa, leimautumisen kipua sekä uskomusten ja arvailujen aiheuttamaa ihmettelyä, mutta ei mitään varsinaista juonta tai loogisesti etenevää tarinaa.
En myöskään erityisemmin tullut ajatelleeksi naisnäkökulmaa, ellei sellaiseksi tulkita sitä, että neljästä tanssijasta kolme olivat naisia. Leinosen liikekieli ja kohtausten sisältö eivät olleet mitenkään sukupuolittuneita, vaan hyvin neutraaleja. Esityksen aikana en edes oikeastaan ajatellut sukupuolia ollenkaan.
Erityisesti nautin siitä koreografisesta perusratkaisusta, kuinka muutamaa liikesarjaa varioitiin ja muokattiin lukemattomin tavoin niin, että periaatteessa samat liikkeet saivat jatkuvasti uusia merkityksiä ja sisältöjä. Teknisesti liikkeet olivat ehkä piirun verran vähemmän monimutkaisia ja vaativia kuin mitä Leinosen omalle ryhmälleen tekemissä teoksissa on nähty.
Ja vaikka Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Mari Rosendahl ja Samuli Roininen tanssivat sinänsä aivan moitteettomasti, jäin kuitenkin kaipaamaan tanssista ja liikkeistä niiden lopullista terävyyttä ja tietynlaista oman itsensä alttiiksi panoa.
Kasperi Laine on jo vuosia ollut Leinosen vakituinen työpari. Laineen luoma musiikki oli tällä kertaa entistä enemmän elimellinen osa esitystä. Se antoi teokselle konkreettisten rytmisten raamien lisäksi tarvittavan tunnelman ja välillä jopa tulkinnan.
Tanssiteatteri MD:n kaksoisensi-ilta oli kunnianhimoinen kokonaisuus, joka osoitti, että ryhmä on hyvässä iskussa ja sillä on voimakas tarve kehittyä eteenpäin yhtenä maamme varteen otettavista tanssiteattereista.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.