Teatteri ja Tanssi
21.10.2021 08:36 ・ Päivitetty: 21.10.2021 10:01
Tanssiarvio: Sonya Lindforsin Camouflage pursuaa isoja teemoja
On mahdoton sanoa, kuinka paljon koronan vuoksi pitkittynyt työprosessi ja siirtyneet ensi-iltapäivämäärät ovat vaikuttaneet Sonya Lindforsin Camouflagen lopulliseen esitysmuotoon. Ainakin jonkinlaista tekemisen ja esittämisen vimmaa se on tuonut mukanaan, sillä hetkittäin vaikutti jopa siltä kuin ajatus olisi ollut, että on ihan sama mitä tehdään, pääasia, että päästään tekemään, ollaan kontaktissa yleisöön ja saadaan tämä prosessi päätökseen, jotta päästään eteenpäin.
Koska eteenpäin on tarkoitus mennä, sillä Camouflage on ensimmäinen osa teossarjaa, jossa Lindforsin on tarkoitus käsitellä katsetta ja katseen politiikkaa dekoloniaalin kehyksen kautta. Esityksen taustalla on paljon muutakin teoriaa ja kysymyksiä kehollisuudesta, näkymisestä ja näkymättömyydestä, toiseudesta, erilaisista kategorioista, mustan taiteilijan identiteetistä ja taiteen määrittelystä. Löytyykö kysymyksiin vastauksia tai onko niitä edes tarkoitus löytyä tässä teossarjan ensimmäisessä osassa, siitä en ole varma.
Camouflage, Stoa
Ohjaus ja konsepti Sonya Lindfors – Koreografia Sonya Lindfors ja työryhmä – Valot ja tila Erno Aaltonen – Ääni Jussi Matikainen ja Tony Sikström – Puvut Sanna Levo ja Paulina Sjöberg – Tekstit työryhmä ja Éduard Glissant- Esiintyjät Esete Sutinen, Julian Owusu, Johanna Karlberg, Elisa Tuovila, Sonya Lindfors
Aikaisemmissakin töissään Lindfors on usein ollut räväkkä ja tietoisesti yliampuva, jopa provosoiva. Tätä samaa asennetta on rutkasti mukana nytkin. Se näkyy muun muassa kohtausten kestoissa. Aikaa venytetään äärimmilleen ja välillä myös yli. Se sekä palvelee teosta että tekee sille hallaa katsojan kyllästymispisteen täyttyessä.
Revittelyä on myös Sanna Levon ja Paulina Sjöbergin suunnittelemissa puvuissa, joissa on väriä, näkyvyyttä ja omaperäisiä ratkaisuja. Niiden vastapainoksi esiintymistila Stoassa on hyvin riisuttu. Paljas, valkoinen täysareenaneliö, jota Erno Aaltosen valot tykittävät usein lähes täysillä. Tilaa hallitsee kaksi mustaa kovaäänistornia, joita liikutellaan eri suuntiin niin, että niistä tulee melkein esiintyjiä tanssijoiden lisäksi.
Esityksen äänimaailma ja ääniskaala on laaja. Täydellisestä hiljaisuudesta luonnonäänien kautta afrikkalaiseen rumpuihin, reggaemusiikkiin ja jazziin sekä livelauluun, huutoon ja puheeseen, erikseen ja välillä yhdessäkin.
Myös liikkeellisesti mukana on tarkoituksellisesti kaikenlaista, eniten kuitenkin nykytanssiin pohjaavaa luonnollisen oloista ja energistä liikkumista. Koreografista yhtenäisyyttä ei edes haeta ja suurimmaksi osaksi, aivan loppukohtausta lukuun ottamatta, kukin viidestä tanssijasta toimii paljon itsekseen.
Intensiivisen alkukohtauksen jälkeen, jossa Esete Sutinen kuljettaa koppakuoriaisen lailla ympäri näyttämöä jättimäistä mustaa afrikkalaista naamiota, Camouflage on sattumanvaraiselta näyttävä kokoelma esityksen aiheeseen liittyviä hyvin erityylisiä kohtauksia. Niiden välistä yhteyttä ei aina löydy, enkä ole varma onko tarkoituskaan. Komiikkaakin mukana on, mutta se on vinoa ja jopa ivailevaa.
Kokonaisuutena Camouflage on kuin sekametelisoppa, jossa on herkullisia ja osuvia sattumia, mutta joka olisi tiivistetympänä saattanut toimia iskevämmin.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.