Vortexin (pyörre) ensi-ilta oli sekä tapaus että menestys. Teoksesta tuli nopeasti ryhmän käyntikortti ulkomaisilla vierailuilla ja esitys sai poikkeuksetta ylistävän vastaanoton eri puolilla maailmaa. Myös uusintaensi-ilta viime vuonna oli yhtä onnistunut.

Nähtyäni Vortexiin Suomen ensi-illan torstaina Tanssin talossa, ymmärrän hyvin miksi. Esitys oli lähes maaginen ja mielestäni kiistatta yksi Saarisen hienoimpia koreografioita.

Vaikka en tunnekaan korealaista tanssiperinnettä, olen sitä mieltä, että Vortexissa yhdistyvät harvinaisen upeasti ja onnistuneesti sekä Saarisen oma liikekieli ja koreografinen tyyli että Korean perinteinen tanssityyli. Saarista ovat esityksen tietynlainen juurevuus ja vahva kehollinen läsnäolo. Korealaista tanssiperinnettä taas pehmeä kaiken läpäisevä elastisuus ja eräänlainen hienostuneisuuden henki.

Vaikka liike olisi voimakasta ja kiihkeää, se ei missään vaiheessa ole karkeaa tai agressiivisen kulmikasta. Koko keho on käytössä, mutta tanssillinen ja liikkeellinen keskipiste kulminoituu käsiin ja ennen kaikkea kämmeniin ja sormiin. Näin hengittäviä ja monipuolisesti ilmaisevia käsivarsia ja käsiä olen harvoin nähnyt.

Sisällöltään kolmiosainen teos on abstrakti. Sen teemoina ovat elämän kulku, perinteen sekä uuden tiedon ja taidon kohtaaminen ja se millaiseen pyörteeseen tämä jatkuva virtaava liike meidät tempaa. Näitä aiheita välittävät ryhmän lisäksi kaksi duettoparia sekä perinteistä tanssityyliä edustava lintuhahmo. Kohtaamiset ja muutokset eivät aina ole kivuttomia, mutta välttämättömiä. Se näkyy erityisen hyvin kahden parin, musta-asuisen vanhemman ja valkoasuisen nuoremman sekä keskinäisissä että yhteisissä duetoissa.

Tanssillisesti koko ryhmä on kuin unelma. He hengittävät tanssia, joka soljuu kuin voimakas virta. Teknistä osaamista ei tule edes ajatelleeksi niin luontevaa ja itsestään selvää se on.

VISUAALISELLA PUOLELLA on luotettu Saarisen vakiotiimiin. Valoista ja lavastuksesta vastaa Mikki Kunttu ja puvuista Erika Turunen. Kummatkin ovat yhtä hienostuneen täydellisiä kuin koko muukin esitys. Pukujen väriskaala liikkuu valkoisen eri sävyistä mustaan ja yksityiskohdissa on yhtymäkohtia perinteisiin korealaisiin asuihin. Valaistuksessa Kunttu operoi pääasiassa eri suunnista tulevilla valokiilojen ryhmillä ja niiden luomilla varjoilla, jotka muodostavat uskomattomia näkymiä. Välillä lähes taianomaista tunnelmaa lisää taiten käytetty teatterisavu.

Aivan oma lukunsa on sitten teoksen musiikki. Sen on säveltänyt etelä-korealainen nykysäveltäjä Young-gyu Jang neljälle perinnesoittimelle. Niitä ovat kaksi erilaista jousisoitinta, ruokosoitin sekä pansori-laulu, jossa tällä kertaa ei ole sanoja. Laulaja Seunghee Lee myös liikkuu näyttämöllä ja jopa tanssijoiden keskuudessa muiden soittajien istuessa lavan sivulla.

Musiikki on lumoavaa, eksoottista, mutta ei outoa. Kuulaan melodista, mutta myös oikullista. Vaikka soitinvalikoimassa ei mainita lyömäsoittimia, tumma matala rytmi on musiikin olennainen osa. Lopun kiihkeässä kohtauksessa myös tanssijat tarttuvat rytmikapuloihin.

Vortex on esitys, joka ei hevin unohdu. Ei siksi, että se olisi järkyttänyt, vaan siksi, että se oli niin ainutlaatuisen täydellinen. Harvoin on liki puolitoista tuntia on kulunut näin nopeasti ja upeasti.