Niistä toinen oli Miller de Nobilin duettoteos There Was Still Time kaupunginteatterissa ja toinen ranskalaisen Compagnie Hervé Koubin Sol Invictus Olvi Areenalla.

Enpä olisi uskonut, että Olvi Areena vaikuttaa jo toisessa esityksessään hivenen liian pieneltä. Mutta niin vain kävi, kun Sol Invictus, tarkoituksella tai tarkoittamatta, pursuili välillä yli näyttämön reunan.

Pursuili esitys muutenkin, erityisesti huikeaa tanssitaitoa. Ryhmän perustaja ja teoksen koreografi, ranskalais-algerialainen Hervé Koubi oli halunnut koota teosta varten mahdollisimman laajan tanssijaryhmän niin maantieteellisesti kuin tanssilajillisestikin. Yhdeksäntoistajäsenisen, pääasiassa miestanssijoista koostuvan, ryhmän tanssijat tulivat eri puolilta maailmaa lähes kaikista maanosista. Tanssillisesti he edustivat eri katutanssilajeja, akrobatiaa, taistelulajeja ja myös itse kehittämiään tanssityylejä.

Esityksenä Sol Invictus oli mahtava, ylitsepursuava, hallittu kaaos. Jatkuvana virtana toistensa lomassa tanssijat esittelivät uskomattomia taitojaan. Juuri kun katsoja alkoi hieman kyllästyä tähän taitokavalkaadiin, Koubi keräsi heidät hetkeksi yhteisen koreografisen osuuden pariin. Yhteisessä liikekielessä näkyi taistelulajeista tuttuja käsieleitä sekä eri maiden kansantanssien askelkuvioita.

Vaikka teoksessa oli näyttäviä, jättimäisen kultaisen kankaan kanssa toteutettuja rauhallisempia, ja ehkä syvällisempiäkin, jaksoja, päävaikutelmana oli loputon vauhti. Sitä toteutettiin niin juosten, pyörien kuin hypäten kaikilla mahdollisilla, ja mahdottomillakin, katutanssin ja akrobatian tavoilla ja liikkeillä.

Teoksen tanssijoille ei mikään tuntunut olevan liikkeellisesti mahdotonta. Ei edes yksijalkaisena katutanssiminen. Yhdeltä ryhmän tanssijoista todella puuttui toinen jalka, mutta se ei selvästikään ollut mikään este loistavalle ja monipuoliselle tanssille.

Kaikki ryhmän tanssijat olivat teknisesti ja tanssillisesti uskomattomia ja Koubi antoi koreografiassaan heidän loistaa sekä kunkin vuorollaan että kaikkien yhdessä. Silti hän piti langat käsissään ja loi kokonaisuudesta yhtenäisen. Oman eksoottisen lisänsä esitykseen toi sen musiikkikooste, jonka teokset Ludwig Van Beethovenista Steve Reichiin olivat mielenkiintoisessa ristiriidassa tanssin kanssa.

Sol Invictus oli sitä mitä lupasi, upea ylistys tanssille, mutta ei muuta. Siitä nautti ja sitä hämmästeli, mutta se ei varsinaisesti koskettanut. Toisaalta ei kaikkien esitysten tarvitsekaan, jos niillä on muuta annettavaa.

MILLER DE NOBILIN Tanssiviikon toinen esitys kaupunginteatterissa, There Was Still Time, oli hyvin erilainen kuin heidän Pack -teoksensa. Toki siinä oli paljon samaakin, vaikkapa aivan erinomaiset tanssijat Alessando Ottaviani ja Nam Tran Xuan, joille ja joiden kanssa tiivis duetto oli tehty.

Teos oli saanut inspiraationsa Samuel Beckkettin absurdista klassikkonäytelmästä Huomenna hän tulee. Tämä tieto oli kuitenkin melkeinpä haitaksi, kun katsoja lähes huomaamattaan ryhtyi etsimään esityksestä yhtymäkohtia näytelmään.

Intensiivinen esitys tapahtui epämääräisessä ei-missään. Paikassa, jossa olijat eivät oikein tienneet, missä olivat, miksi ja kauanko olivat olleet ja olivatko he johonkin menossa. Muistotkaan eivät tuntuneet olevan yhteisiä, vaikka ne ilmeisesti oli yhdessä koettu.

Ottaviani ja Xuan olivat kuin pari, joka on elänyt niin kauan yhdessä, että yhdessäolon syyt olivat unohtuneet, mutta tarve ja pakko oli jäljellä. Yhdessä ei voinut olla, mutta poiskaan ei pystynyt lähtemään. Ja olemisen tyhjyyttä oli pakko täyttää tekemisellä, oli sillä päämäärää tai ei. Myötätunto ja agressio keskinäisessä suhteessa vaihtelivat rajusti ja johtivat lopulta umpikujaan.

Esitys oli fyysisesti vaativa ja äärimmäisen raskas. Se oli vahvaa liiketeatteria, jonka pohjana oli katutanssi, mutta joka oli siitä kehittynyt omaksi ilmaisulliseksi liikekielekseen. Se vilisi lukuisia liikkeellisiä yksityiskohtia melkein hengästyttävyyteen asti. Jopa varpaat tanssivat.

Sekä Ottaviani että Xuan olivat aivan ilmiömäisiä tanssijoita. He artikuloivat liikettä uskomattomalla tavalla, hienovireisesti ja tarkasti. Pieninkin liikkeellinen yksityiskohta näkyi. Heidän keskinäinen työskentelynsä oli täysin saumatonta. Silti he säilyttivät oman persoonallisen tanssijanlaatunsa, jossa Xuan oli aavistuksen verran pidättyväisempi ja minimalistisempi kuin Ottaviani.

Gábor Halászin musiikki vaihteli erilaisista nakutuksista pianosooloon. Se sekä korosti että seurasi näyttämön tapahtumia. Lavastuksen pääelementtinä olivat eri asennoissa katosta roikkuvat loisteputket, joiden syttymisen ja sammumisen yhteyttä tanssiin en aina tavoittanut.

There Was Still Time oli ehdottomasti tähänastisen Tanssiviikon eniten ajatuksia herättävä teos niin sisällöllisesti kuin ennen kaikkea tanssillisesti.

Miller de Nobilin There was still time – esityksessä tanssivat (Kuva: Alexander Miller)