Tällainen teos on hänen uusin soolonsa I address you (Puhun sinulle), jossa Knif käsittelee sekä omia muistojaan ja kokemuksiaan että yleisemmin homovähemmistön yhteiskunnallista historiaa.

Maailmaa paljon kiertäneessä, myös omakohtaisessa soolossa Red vuodelta 2014 aiheena oli nuoren homoseksuaalimiehen kaapista ulostulon prosessi. Nyt näkökulma on isoissa historiallisissa tapahtumissa ja niiden vaikutuksissa sekä koko homoyhteisöön että Knifiin yksilönä. Ja vaikka esitys varmasti toimii jollakin tasolla niin Knifille itselleen kuin ehkä osalle yleisöäkin enemmän tai vähemmän terapeuttisena, niin missään vaiheessa katsoja ei koe olevansa vähimmässäkään määrin julkisen terapeutin roolissa.

PAKOTTAVA TARVE tehdä teos ja luoda kontaktia kanssaihmisiin välittyy kyllä vahvasti läpi koko esityksen, mutta positiivisesti. Niin tanssimisen, puhumisen kuin ymmärretyksi tulemisen tarve on lähes käsin kosketeltava ja tämä vimmainen energia kantaa teosta silloinkin, kun siihen hiipii hiven ylenmääräisen toiston makua.

Esitys lähtee liikkeelle toisesta maailmansodasta ja punaisesta kolmiosta, jolla natsit merkitsivät homoseksuaalit keskitysleireillä. Tämä historiallinen julkinen leimaaminen toimii eräänlaisena taustana seuraavalle maailmanlaajuiselle leiman lyömiselle, jonka ajasta Knifilläkin on jo omakohtaisia muistoja.

Kyseessä on 1990-luvun AIDS-epidemia, johon suhtautuminen oli sekä lähes hysteeristä, syyllistävää että myös härskin kaupallista. Viime mainitusta on esimerkkinä United Colors of Benetton -vaatebrandin mainoksissaan käyttämä mustavalkoinen valokuva sairaalasängyssä kuolemaa tekevästä homomiehestä perheensä ympäröimänä. Epidemia kaikkine lieve- ja seurannaisilmiöineen selvästikin vaikutti aikanaan Knifiin äärimmäisen voimakkaasti, sillä sen verran suuren osan sen käsitteleminen esityksen kokonaisuudesta saa.

Toisaalta viimeistään siitä, mutta myös jo muutama vuosikymmen aikaisemmin alkaneesta seksuaalivallankumouksesta lähti liikkeelle se kehitys, jonka tuloksena myös Suomessa lait muuttuivat tasa-arvoisemmiksi ja asenteissakin alkoi olla enemmän väljyyttä. Ainakin julkisessa puheessa ihmisen seksuaalinen indentiteetti voi nykyään olla hyvinkin laaja ja myös vaihteleva. Arkipäivän elämä voi sitten olla hieman erilaista ja siksi tällaiset puheenvuoron tyyppiset, voimakkaasti heittäytyvät ja itsensä täysillä likoon laittavat esitykset ovat tarpeellisia.

TÄTÄ KAIKKEA Knif esityksessään on. Tämän lähemmäksi omana itsenä olemista näyttämöllä voi tuskin päästä. Silti kaikki on hallittua ja ajateltua. Tanssi ja puhe nousevat vuorotellen keskiöön, mutta eivät missään vaiheessa syö toisiaan. Kontakti yleisöön on suora ja teeskentelemätön. Hämmentävät tai tuskaisetkin kokemukset purkautuvat lopussa vilpittömyydeksi ja avoimuudeksi, johon katsoja ei voi suhtautua kuin lämmöllä.

On I address you -esityksessä valot (Jukka Huitila), puvustus (Karoliina Koiso-Kanttila) ja musiikkikin (Janne Hast), mutta Knifin läsnäolo ja esiintymisen vimma peittoaa ne kaikki niin täysin, että ne jäävät väkisin sivuosaan. Mikä ei välttämättä ole negatiivista, vaan merkki siitä, että esityksen kokonaistavoite on juuri siellä missä pitääkin.