Pajtim Statovcin romaani Bolla oli ilmestymisvuotenaan 2019 arvostelumenestys ja Finlandia-palkinnon voittaja. Voinee siis otaksua, että teoksen näyttämöllistämisessä on ollut paineita, kun Tuomas Timonen on lähtenyt sovittamaan kirjasta näytelmää, jonka Milja Sarkola on edelleen ohjannut Helsingin Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle. Miltei kolmetuntisen esityksen aikana nähdään traaginen kuvaus kielletystä rakkaudesta, ihmisen armottomuudesta ja loputtomasta ristiriitaisuudesta.

Bollassa seurataan kahden miehen elämänvaiheita alkaen 1990-luvun lopun sodan runtelemasta Kosovosta. Tarinassa yliopistossa opiskeleva Arsim tapaa lääketieteen opiskelijan Milošin. Hetki kahvilan pöydässä riittää ja miesten välille syttyy intohimoinen suhde. Yhteiskuntaa repivät kahtiajaot ja sota eivät estä albaanin ja serbin palavaa rakkautta, joka elää salassa Milošin pienessä opiskelija-asunnossa. Toisaalla Arsimin luona, loputtoman ymmärtäväinen vaimo Ajshe yrittää pitää yhteisen kodin rippeitä pystyssä.

Bolla on alkuperäisteokselle uskollinen, mutta kirjan lukeneet saattavat ensi alkuun hämmentyä siitä, miten tarinaa esityksessä kuljetetaan. Vaikka tapahtumat kiirivät eteenpäin nopeastikin ja itse tarina on täynnä sodan aiheuttamaa kaaosta, elämän epävarmuutta ja ristiriitoja, on Bolla esityksenä erittäin hallittu ja vakaa.

Näyttelijät tekevät roolinsa taiten. Arsimina nähtävä Samuli Niittymäki on parhaimmillaan erittäin vakuuttava. Niittymäki onnistuu tekemään kahden elämän välissä kamppailevasta Arsimista inhimillisen hahmon, jonka herkkyys ja raakuus itseään sekä ympäristöään kohtaan ovat yhtä viiltäviä. Toisen pääroolin tulkitseva Mikko Kauppila on niin ikään varma nuorena mutta vahvatahtoisena Milošina. Molemmat roolit vaativat näyttelijöiltä heittäytymiskykyä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Karismaattinen näyttelijä Jessica Grabowsky on Arsimin vaimo Ajshe, jonka kärsivällisyys ja joustavuus miestään kohtaan on sydäntä särkevää.

Kaisa Rasilan lavastus antaa osaltaan runsaasti tilaa näyttelijöille, jotka Sarkola asettelee tarkoin näyttämön leikkaavan seinämän molemmin puolin, usein näyttelijöitä katsotaan lasin tai ikkunan läpi. Pyörölavaa käytetään runsaasti ja välillä erittäin kauniina tehokeinona tarinan kuljetuksessa.

Ajankuva, ummehtunut 1990-luvun loppu ja 2000-luvun alku, luodaan näyttämölle tyylitellyn hienovaraisesti. Se näkyy Elina Kolehmaisen pukusuunnittelun lisäksi pienissä yksityiskohdissa: auton penkeissä, matkalaukuissa, Arsimin kodin sohvassa…

Kahden miehen välisen rakkauden riskialttius jää esityksessä etäämmälle ja todellista vaaran tuntua ei synny. Rakkauden kuvaamisessa Bolla keskittyy voimakkaammin juuri sen mahdottomuuteen mahdottomana aikana. Sodan kauhut ja hirveä yhteiskunnallinen tilanne kuuluu puheessa ja sen seuraukset näkyvät näyttämöllä erityisesti sairaalakohtauksissa.

Pajtim Statovcin kieli on vaikuttavaa ja sitä on esityksessä runsaasti, etenkin Milošin päiväkirjamerkinnöissä, jotka on toteutettu Kauppilan lausumina ääninauhoina ja monologeina. Kaunista kieltä kuuntelee mielellään, vaikka välillä katsojana jää kaipaamaan kertomisen sijaan näyttämistä.

Esityksen tempo on tasaisen painostava. Tarinan traagisuus pakahduttaa eikä tarjoa katsojalle ulospääsyä hengähtämään. Aleksi Sauran kaunis, kellon lailla soiva musiikki nivoo kohtauksia toisiinsa ja tekee osaltaan esityksen tunnelmasta piinallisen. Sarkolan ohjaus onnistuu kokonaisuutena vaikuttamaan, jääden mieleen. Loppu tulee nopeasti ja kestää yhden ohikävelyn verran.