Globalisaation myötä on yhteistyön merkitys maailmassa kasvanut, kun halutaan poistaa epävarmuutta. Mutta miten organisoida yhteistyö maailmassa, jossa eri valtioiden johtajat – sekä hallitukset että valtioiden päämiehet ja -naiset – vaihtuvat tämän tästä kulloisestakin vaalituloksesta riippuen?

Vaalitkin ovat vaikeita ennustaa. Pinnanalaiset tyytymättömyydet ovat nousemassa pintaan. Muutospaine työntää kahteen eri suuntaan. Toiset katsovat tulevaisuuteen ja ovat valmiita sen uuden saavuttamiseksi myös jonkinasteiseen epävarmuuteen. Osa haluaa muutoksen palatakseen vanhaan. Ajat entiset ovat usein muistojen kultaamia, mutta joskus myös todennettavasti parempia kyseisille henkilöille. Globalisaatio ja robotisaatio ovat antaneet monille työtä ja toimeentuloa, mutta syösseet yhtä lailla ihmisiä työttömyyteen ja köyhyyteen. Uusi työ ei läheskään aina kohdistu entisen menettäneelle.

Juuri sen vuoksi Euroopan unioni on ollut hyvä ratkaisu Suomelle, mutta myös muille jäsenmaille. Yksikään Euroopan maista ei mielestäni ole riittävän suuri pärjäämään omin voimin, mutta ei USA:kaan, vaikka sillä onkin suuremmat sisämarkkinat. Amerikkalaisten taktiikka kauppapolitiikassa on ollut tähänkin asti tehdä mieluummin kahdenvälisiä sopimuksia kuin multisopimuksia. Se voi merkitä tässä uudessa poliittisessa tilanteessa kovempia neuvotteluvaatimuksia ja enemmän kotimarkkinoiden suojaamista.

Uskon, että amerikkalaisilla itselläänkin on edessään paluu arkeen. Donald Trumpin kyky lukea ääneen äänestäjien pelkoja ei luo sellaisenaan hyviä vastauksia näihin pelkoihin. Kun republikaanit ovat tehneet presidentti Barack Obaman kaudella kaikkensa, jotta hänen uudistusehdotuksena eivät toteutuisi, niin nyt heillä on pohtimisen paikka, miten suhtautua omasta leiristä tulleeseen presidenttiin, josta jo vaalikampanjan aikana osa puolueen nimekkäistä politiikoista irtisanoutui.

Itselleni monien amerikkalaisten demokraattien vaikeus tukea Hillary Clintonia oli aluksi yllätys. Harvardin yliopiston piirissä oli paljon kiinnostusta pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, jota heijasti myös Sandersin menestys demokraattien presidenttiehdokaskampanjassa. Näiden kahden asian – sukupuolen ja hyvinvointiyhteiskunnan – yhdistäminen ei oikein onnistunut vaaleissa. Olisiko Bernie Sanders pitänyt nimittää varapresidenttiehdokkaaksi, on nyt pelkkä akateeminen kysymys. Luulen kyllä, että se ei olisi kuitenkaan onnistunut näiden kahden persoonallisuuksilla.

Entä sitten naisten mahdollisuudet tulevaisuudessa? Olisiko esimerkiksi demokraatti Elisabeth Warrenilla Massachusettsista tai vastaavasti jollakin nuoremmista naispuolisista republikaaneista siihen paremmat mahdollisuudet? Vakaa uskoni ja toiveeni on, ettei USA:kaan välty ennen pitkää naispresidentiltä.

Sen sijaan kysymys vaaleista ja tyytymättömien ihmisten kohtaamisesta rakentavalla tavalla, tulee eteen meillä ja muualla huomattavasti nopeammin. Liian kauan on ajateltu, miten tällaiset ihmiset vaiennetaan, eikä kysytty, mikä heitä vaivaa. Kysymykset eivät ole vääriä, vastaukset voivat olla.

Puolueiden sen paremmin kuin ammattiyhdistysliikkeenkään ei pidä pelätä olla epämukavia. Mutta vastausten näihin kysymyksiin pitää olla rehellisiä ja kestää myös pitkän aikavälin tarkastelu. Jos hyppää uuteen ja arvaamattomaan pelkästään siitä syystä, ettei entinen miellytä, voi joutua ojasta allikkoon.