Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan yhdessä kirjoittama ja ohjaama Tuohtumus on ehkä kaikkein eniten kuitenkin perhdedraama, sisarussuhdetarina erityisesti.

Näytelmä saa otsikkonsa monelta tasolta. Tuohtumus on sen maailmassa läpikäyvä ilmiö. Sisarukset Solveig ja Ella tuohtuvat toisiinsa, edellinen jälkimmäisen saamattomuuteen ja toinen toisen uraputkikohkaukseen. Ellan tytär Ira polttaa päreensä kummallekin, toiselle kehnosta äitiydestä, toiselle holhouksesta. Kaikkia kolmea risovat sisarusten kuolemaa tekevän isän kaavailut “kenraaliharjoitushautajaisista”.

Jotakuta näyttää myös pännivän freelancetoimittajana elantonsa hankkivan Ellan jutut pakolaiskohtaloista ja muista globaaleista murheenaiheista – aina siinä määrin, että lopulta ikkunan läpi lentää tiiliskivi aggressiivsen viestin kera, ja pihaan ilmestyy outoa tavaraa…

Puhetta ja tekstitystä

Porkan ja  Meinanderin  näytelmä on sekä teksiltään että näyttämöllä varsin täyteen ladattu perinteinen, saumattomasti etenevä puhenäytelmä, jossa on selkeä rakenne ja johdonmukaiset tapahtumakulut. Siksi se on  jokseenkin yllätyksetön, mutta toisaalta teemojensa käsittelyllään myös hyvin tunnistettavaa ja myötäelettävää teatteria. Se saa pohtimaan, mikä meitä tässä ajassa riivaa. Ja toivomaan, että psykohistorioitsija Juha Siltala kirjoittaisi jatkon parinkymmenen vuoden takaiselle työelämäteokselleen – “Mielenhillinnän huonontumisen lyhyt historia” kävisi hyvin alaotsikoksi myös tälle näyttämöteokselle.

Tuohtumus on istutettu ajatuksella Vallilan Kansallisteatterin proosallisen karuun näyttämötilaan. Aiheen aggressivisimmat ilmentymäät heijastetaan videoteksteinä tilan kaikille seinille. Solvaukset, huorittelut sekä tappo- ja muut uhkaukset tulevat näin ilman ääntä vähän pehmennetysti, mutta mieliinpainuvasti katsojien silmille.

Kilahdusten kimara

Riittää sitä aggressiota myös näyttelijöiden ilmaistavaksi. Lähes kaikki roolihenkilöt kilahtavat totaalisesti ainakin kerran, vain kohtalonsa hyväksynyt kuoleva ikämies säilyttää tyyneytynsä silloinkin, kun hänen tyttärensä ovat suurin piirtein jo toistensa tukassa tai uhritumassa näännyksiin.

Sari Puumalainen Solveigina ja Anna-Maija Tuokko Ellana ovat mainioita niin raivottarina kuin nujertuineina. Etenkin Puumalaisen äärimilleen kumuloituvat tuohtumukset hakevat vertaistaan jopa raivarivirtuoosi Pertti Sveholmin parhaista näyttämökilahduksista.

Esityksen keskiössä olevien siskosten rinnalla muut roolit jäävät statistisemmiksi mutta eivät vaille merkitystä Jukka-Pekka Palo tuo vähän velmuna isänä siskosten keskinäisiin ja sisäisiin matseihin pehmennystä. Teatterikoululainen Lumi Aunio tekee pienen mutta uskottavan rooliin nuorena naisenalkuna, joka yrittää luovia omalle väylälleen kahden läheisen – toinen on äiti ja toinen äidin “sijainen” – joutuessa tuuliajolle ja keskenään törmäyskurssille.

Se varsinainen vihapuhe-episodi sovitteluprosesseineen jää tässä kokonaisuudessa jokseenkin irralliseksi palaksi. Samoin Corecaren duunariportaan ja tehokkuutta henkivän pomo-osaston matsaus jää aika löyhälle käsittelylle. Harri Nousiainen tosin ehtii piirtää hyytävän kuvan kaksikasvoisesta hoivayrityksen johtajasta, joka yhtäällä loruilee ruusuisia teesejä firmansa hoivatyön päämääristä ja toisaalla minimoi kustannuksia kaikelle inhimillisyydelle pyllistäen.

Turha breikki

Ihan noin tilateknisessä mielessä jäin vähän kummastelemaan, miksi esityksessä, jolla oli “tehokasta peliaikaa” vain noin tunti ja kolme varttia, piti olla lainkaan väliaikaa. Nuo breikit kun näin koronatodellisuudessa ovat teattereissa vielä venytettyjä, eikä Vallilan uusissa teatteritiloissa ole mitään yleisölämpiöpalveluja. Kun ei ole sitä yleisölämpioötäkään. (Vessat toki löytyivät, rakennuskompleksin toisella nurkalla noin virstan päässä).

Hyvin olisi voinut vetää yhtä kyytiä, kyllä takamus sen olisi vielä kestänyt Vallilan puupenkeillä. Ja Tuohtumus-näytelmän jännite on ihan riittävä vajaan kahden tunnin yhtäjaksoiselle istunnolle.