Peter Jackson ohjasi sen kolmeen osaan venytetyksi jälkinäytökseksi (ja rahastukseksi) mainitusta suuresta saagasta tehdylle filmitrilogialle.

Turun kaupunginteatteri tekee sen nyt tiiviiksi, alle kolmetuntiseksi seikkailunäytelmäksi jatkona sen suuren saagan kolmen vuoden takaiselle näyttämösovitukselle.

Muun muassa näin eri tavoin on Tolkienin fantasiaromaani Hobitti – eli sinne ja takaisin asemoitunut maailmankirjallisuuden, elokuvan ja suomalaisen näyttämötaiteen historiaan. Ennen Turun suurproduktiota se on tehty Suomessa kolmesti näyttämölle, Kuopiossa lasten- ja nuortennäytelmänä, Imatralla koko perheen seikkailuna ja Kansallisbaletissa tanssinäytelmänä.

Toimivan tiivis sovitus

Peter Jackson siis ohjasi Hobitti-seikkalusta paisutetun, tehostevyöryihinsä miltei tukehtuvan kahdeksantuntisen elokuvatrilogian. Sen kun on tullut pari kertaa katsoneeksi, tervehtii suurella ilolla Turun kaupunginteatterin vähän alle kolmetuntista näyttämöversiota.

Jo Sormustarua Turkuun dramatisoimassa olleen Sami Keski-Vähälän erinomaiseen Hobitti-sovitukseen mahtuu kaikki oleellinen Tolkienin tarinasta, ja sitä kaikkea on sopivasti. Kohtaukset ovat jämäköitä, vaihtuvat luontevasti ja koko ajan mennään eteenpäin.

Bilbo Reppulin rauhaisaa elämää järkyttämään pelmahtava kääpiölaumakin on karsittu vain viiteen alkuperäisen 13 asemesta. (Jacksonin elokuvasarjan ykkösosassa juuri se kääpiöiden päättymätön sisäänmarssi oli raivostuttavinta katsottavaa)

Isoja leikkauksia on muutenkin täytynyt tehdä, esimerkiksi Bilbon ja kääpiöjoukon vaiheet kiehtovassa Järvikaupungissa jäävät näytelmässä minimiin. Haltioiden valtakunnassakaan ei jäädä tupeksimaan sen pidempään kuin että saadaan motivoiduksi heidän osallisuutensa tarinan loppuhuipennuksessa, joka antoi suureellisen alanimen Jacksonin trilogian kolmannelle osalle: Viiden armeijan taistelu. Tuo loppusota muuten toteutuu Turussa näyttävästi parinkymmenen henkilön temmellyksellä. Valo- ja äänitehosteet hoitavat loput melskeet.

Bilbon ensikohtaaminen Klonkun kanssa on näyttämöversion herkullisimpia, mutta, ainakin ensi-iltayleisön väliaplodeista päätellen, harmillisesti ainoa. Miska Kaukosen elastisesti esittämä vuorten onkaloiden kummajainen taisi näemmä sujahtaa syvälle turkulaisten sydämiin jo Sormusten herrassa. Hobitissakaan, tai ehkä juuri erityisesti siinä, on vaikea sanoa, onko tämä niljakas kalanystävä paha sekasikiö, hupaisa kieroilija vai vain säälittävä kaltoin kohdeltu piruparka. Sormussaagan loppuvaiheessahan dualistisen hahmon paha puoli otti jo vallan sen sielusta.

Hienoja kohtauksia ovat intensiiviseksi tiivistetyn lopputaistelun ohella myös ihmiskarhu Beornin kohtaaminen jyhkeässä Puusalissa sekä kamppailu Synkmetsässä yllättävien jättihämähäkkien kanssa. Ohjaaja Mikko Kouki on työryhmänsä visualistien kanssa pannut niissä parastaan.

Spektaakkelia lapsen mielellä

Koukin ohjauksen muhevinta antia on juuri mielikuvituksen käyttö. Siitä välittyy, että Hobitin taiteellisessa työryhmässä on ollut päällä positiivisen kakaramainen asenne. Että nyt testataan, mikä on näyttämöllä mahdollista ja mikä ei. Kuinka pitkiä lieskoja uskalletaan pistää lohikäärme Smaug hönkimään? Kuinka paljon pannaan ihmisen kokoisia hämähäkkejä hyökkämään retkikunnan kimppuun? Miten isoiksi peikot voi paisuttaa, örkkikingistä puhumattakaan?

Lopputuloksesta näemme, että vastaus kaikkiin on ollut “viittä vaille överit”, ja juuri se on nastaa fantasiaseikkailussa. Ne Smaugin “tulisuudelmat” muuten tuntuivat vahvoina lämpöaaltoina ainakin katsomon seitsemännelle riville asti.

Elokuvassahan voi nykyään tietotekniikalla ylittää kaikki rajat, kaikki esteet, mutta teatteri-illuusion luomisessa tarvitaan yhä ihmishoksottimia. Ne ovat olleet Hobitissa täysimääräisesti käytössä.

Koukin hienoimpia neronleimauksia on ollut ottaa näyttelijöiden rinnalle Turun ammattikorkeakoulun sirkuslinjalaisia hoitelemaan niin akrobatiahommat, muut kiipeilyt kuin tulitaiteilutkin. He heittäytyvät niin örkeiksi, susiksi, hämähäkeiksi kuin muiksi eläimiksi, nukettavat jättimäistä lohikäärmehahmoa (jonka mieliinpainuvan ääniroolin tekee nauhalla Eero Aho, viimeksi Don Juanina ja Hamletin inhana isäpuolena Turussa nähty) ja ovat hurjimmissa kohtauksissa Bilbon ja Gandalfia näyttelevien Teemu Aromaan ja Mika Kujalan stuntteina.

Iso paha hämähäkki (Sakari Saikkonen) on viedä Bilbon (Teemu Aromaa) pesäänsä.

Esityksen audiovisuaalisen ilmeen luoneiden, joista enin osa oli mukana jo Sormusten herra -produktiossa, luovuus on ollut huipussaan. Erityisesti säväyttävät Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat fantastiset asut ja Minna Pilvisen naamiontiratkaisut. Ei ehkä niinkään päähenkilöiden eli Bilbon, Gandalfin ja kääpiösakin kohdalla, vaan erityisesti örkkien peikkojen, susien ja haltioiden hahmoissa. Mitä otuksia!

Vähintään väkevä on myös Teemu Loikaksen luoma skenografia. Synkmetsä imee sisäänsä paitsi Bilbon ja kääpiöt, myös katsojat. Yksinäisen vuoren aarreluola ja Smaugin valtakunta aukeavat eteemme houkuttavina, mutta vaaraa sykkivinä. Smaug itse jo pelkästään parimetrisine päineen on varmasti vaikuttavinta, mitä lohikäärmeosastolla on meillä teatterissa nähty.

Hienoja efektejä irtoaa myös Janne Teivaisen valoarsenaalista ja Iiro Laakson äänihanikoista.

Näyttävyys edellä

Turun Hobitti on visuaalisesti niin valtoihinsa ottava, että itse seikkailutarina on välillä jäädä sivuseikaksi. Niin kuin todettu, vähän harjoiteluhan Bilbo Reppulin matkakertomus oli Tolkienillekin sitä suurta Keski-Maan tarua varten. Se on hyvä satu, hyvä fantasiaseikkailu, mutta ei tarjoa samaa syvyyttä kuin Taru Sormusten herrasta löytää. Siksi Hobitin henkilöhahmot eivät Teemu Aromaan sydämellisesti näyttelemän Bilbon ohella tule kovin läheisiksi. Ei edes Gandalf (roolissa Sormusten herran tavoin Mika Kujala), mutta hän onkin nyt pienemmässä osassa kuin Isossa Tarussa.

Tolkienin hobittiseikkailujen pääteemat – toveruus, rohkeus, yhteen hiileen puhaltaminen – ovat Hobitissa idullaan, mutta tiheän vaellustarinan tempo ei vielä päästä niitä näkyviin koko kirkkaudessaan. Siksi aistit kannattaa Turun esitystä katsoessa pitää naulittuna sen spektaakkeliosastoon. Siinä kyllä piisaa ihmettelemistä ja ihailemista monen ikäisille. Sen verran rajuakin meno ja efektit välillä ovat, että ihan naperoimpia ei katsomoon ehkä ole syytä viedä.

Iso paha hämähäkki (Sakari Saikkonen) on viedä Bilbon (Teemu Aromaa).