En aikoinaan lukenut Tuomas Kyrön kirjoittamaa haastatteluteosta Aleksi Lysanderista. Ajattelin, että se on taas yksi lisä palkkasoturitarinoiden joukkoon, jossa korostuu touhun koruton raadollisuus ja sotimisen, siis tappamisen koukuttavuus.

Kun Kyrön kirja nousi vuonna 2023 Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi, minullekin alkoi valjeta, että muun muassa Afganistanissa, eteläisessä Afrikassa ja Ukrainassa heti sodan alusta vierastaistelijana toimineen Aleksin tarinassa ei kyse ollut sotaseikkailukirjasta vaan syvemmästä ihmiskuvasta.

ALEKSIN TARINAN ja sen eri julkitulojen vaiheet tuntuvat edenneen nopeasti.

Seuraavan vuoden syksynä käynnistyi Helsingin kaupunginteatterissa hanke toteuttaa Kyrön kirjasta näyttämöteos, jonka sovituksen tekijäksi tuli talon oma dramaturgi Ari-Pekka Lahti. Lahti keskusteli Aleksin kanssa viimeisen kerran syksyllä 2024 tämän palattua taas Ukrainaan.

Aleksi Lysander kuoli taistelutilanteessa aivan viime vuoden lopussa.

ALEKSI EHTI osallistua itsestään kertovan näytelmän prosessiin, ja antoi dramatisointia tehneelle Ari-Pekka Lahdelle ohjenuoran.”Tärkeintä on, että sinä yrität parhaasi ja kuuntelet. Että katsot minun elämääni ja yrität ymmärtää, sitä ei tässä elämässä tapahdu tarpeeksi.”
Sellainen Lahden sovituksesta ja Tuomas Rinta-Panttilan ohjauksesta tuntuisi tulleen. Esitys kuulostaa ja näyttää kuuntelun tulokselta. Se tuntuu ymmärtävän ja osaavan käsitellä Aleksin alias Pohjois-Pohjanmaalla varttuneen Samuli Jussheikin alias palkkasoturi Hector Jlumaen elämän keskeisiä käännekohtia ja polttopisteitä. Se etsii ja löytää myös vastauksia siihen, mikä ajaa nuoren miehen aina uudestaan vapaaehtoisesti taisteluja, sotaa kohti.

Näyttämöllä ei kuitenkaan fyysisesti sodita. Ohjaaja Rinta-Panttila toteaa käsiohjelmassa, että ”sodan esittäminen ja leikkiminen tilanteessa, jossa Euroopassa on käynnissä täysmittainen sota, tuntuisi groteskilta”. Näyttämöversio ei ole myöskään ehjä elämäkertadraama, vaan monenlaisista fragmenteista koostuva kaksiääninen monologi. Siis ikään kuin dialogi Aleksin eri minuuksien kesken.

Lahden ratkaisu jakaa Aleksin henkilö kahden näyttelijän esitettäväksi niin, että molemmat toimivat vuorollaan päähenkilön äänenä ja ulkopuolisena kertojana, toimii hyvin. Tavallaan se symboloi sitä, kuinka hajalla Aleksi on eri elämänvaiheissaan ollut, mutta ennen kaikkea se tuo ilmaisullista runsautta esitykseen, joka käytännössä on pari tuntia yhtäjaksoista puhetta ihmisestä, monenlaista kovaa kokeneesta ja kokeneelta.

Dramatisointi välttelee suoraa kronologiaa, vaikka poikavuosista Oulun seudulla lähdetään liikkeelle, eli siitä, kuinka Aleksi tunnistaa tummaihoisena olevansa erilainen kuin lähiympäristönsä, ja tunnistaa samalla myös ulkopuolisuutensa, itseensä kohdistuvan kiusaamisen ja suoranaisen rasismin. Esitys kyllä päättyykin Aleksin viimeisiin hetkiin Itä-Ukrainassa, mutta tässä välissä tarinankuljetus on pompahdellut vapain siirtymin, ei silti sekavasti, ajasta ja paikasta toiseen.

Keskeisiä ajanjaksoja ovat Oulun varhaisvuosien ohella palkkasoturikoulutusvaihe Ranskassa, ensimmäinen komennus Afganistanissa 2008, 2010-luvun alkuvuodet ”henkilösuojauksen ammattilaisena” eteläisessä Afrikassa sekä tietysti osallistumiset Ukrainan taisteluihin vuosina 2022-24.
Kotiinpaluun yritykset ja epäonnistumiset ovat lyhyitä, mutta esityksessä olennaisia. Niiden kautta tulee näkyviin, kuinka juurettomaksi päähenkilö muuttuu. Palkkasotilaista käytetty englanninkielinen ilmaus ”soldier of fortune” tuntuu lähinnä ironiselta Aleksin(kin) tapauksessa, kun onnea tai edes hetkellistä mielenrauhaa ei tunnu Suomesta millään löytyvän.

KAUPUNGINTEATTERIN ESITYS on korostetusti yksilön tarina. Se ei pyri analysoimaan maailmapoliittisen järjestyksen järkkymistä, Ukrainan sodan historiallisia tai tekaistuja syitä tai Suomen militarisoitunutta asenneilmapiiriä kaiken mylleryksen keskellä. Vladimir Putinin nimi taisi tulla esityksen paljossa puheessa mainituksi kerran pari.

Erisniminä tärkeämpiä ovat Aleksin vierastaistelijatoverit, erityisesti Otto, joka haavoittuu sodassa pahoin. Edes Aleksin äitiä – näitä ajattomia hahmoja, jotka läpi aikakausien surevat poikiensa sotiin lähtöjä – ei mainita nimeltä, vaikka tärkeä henkilö Aleksille onkin. Sen sijaan koira on Diana (varmaan Mustanaamiosta lainattu nimi), mutta sen kanssa Aleksi onkin tehnyt sopimuksen, että he ovat yhdessä elämänsä loppuun saakka. Loppu on lähempänä kuin koira aavistaakaan.

Yksilöä ja hänen omanatuntonaan komppaavaa rinnakkaiskertojaa esittävät Roderick Kabanga ja Eetu Känkänen. Molemmat ovat mitä suurimmissa määrin läsnä. Etupäässä rauhallisesti, keskushenkilön mielenmyllerryksiä feidaten, mutta hetkin myös räjähdellen.

Eetu Känkänen ja Roderick Kabanga ovat molemmat Alekseja sekä hänen tarinansa ulkopuolisia kerojia.

Kaupunginteatterin pienen näyttämön katsomo on nyt rakennettu täysiympyrän muotoon, joten näyttelijät ovat katsojien fokuksessa koko ajan. Asemien oikea haku ja pito on tällaisessa ratkaisussa ensiarvoisen tärkeää ja hyvin se toimii, kiitos myös Mika Haarasen puhtaan pelkistetyn pyörölavastuksen ja sitä tukevien valoratkaisujen.

Alkupuolellaan Aleksi Suomesta tuntuu kuljetukseltaan tovin äänikirjamaiselta luennalta, kun dramaturgian moniäänisyys ei ole vielä ehtinyt sisäistyä, mutta tämä vaikutelma onneksi karisee varsin nopeasti. Näin Kyrön ja Lahden luomasta tarinasta kasvaa näyttämöllä intensiivinen kokemus, jonka esille nostamat kysymykset esimerkiksi vierastaistelijoiden moraalista kaihertavat mielessä pitkään.

Lisätty 10.10. klo 16.24 pois pudonnut faktalaatikko esityksen tekijöistä.