Uusi omaelämäkerta Punainen takapiru nostattaa varmasti monen lukijan verenpainetta. Puolustuspuheesta ei nimittäin ole kyse.

Vähemmistökommunistien Tiedonantaja-lehden toimittaja Jaakko ”Jakke” Laakso (s. 1948) jättäytyi itse vapaasta tahdostaan historian väärälle puolelle. Hän edisti ensin Neuvostoliiton, sittemmin Putinin Venäjän etuja Suomen politiikassa, Euroopan neuvoston jäsenenä ja lobbarina.

Kirjassa hän ylpeilee yhä tällä kaikella. Neuvostoliiton suurin synti oli vain tehottomuus, eikä nyky-Venäjästä löydy senkään vertaa moitittavaa.

Moskovan puoluekoulun 1970-luvulla käynyt Laakso kertoo omista saavutuksistaan, median ja politiikan avulla tekemistä juonitteluistaan ja ja Venäjä-kuuliaisuudestaan hyvin samanlaisella äänensävyllä kuin Rudel.

Se, ettemme Suomessa suhtaudu punatähden julkivasalleihin yhtä puistatuksella kuin julkinatseihin, kertoo paljon meistä ja kansallisista sokeista pisteistämme.

LAAKSO ANTAA kirjassa hyvin siloitellun kuvan toiminnastaan roistovaltion renkinä, ja pitää aikalaisilta saamaansa KGB-vakoilijan mainetta pelkästään median ajojahtina.

Laakso korostaa, että suojelupoliisi – jota hän toistuvasti kirjassa kutsuu Supon sijaan Suopoksi – ei ole koskaan kuulustellut häntä virallisesti mistään.

Silti hän ei malta olla kehuskelematta poikkeuksellisilla itäverkostoillaan, lukuisilla Venäjän epävirallisilla viestinvälitystehtävillä, raportoinneillaan huippudiplomaateille ja yhteydenpidolla tiedusteluväen kanssa.

Viimeksi keväällä Laakso juhli Venäjän Helsingin-suurlähetystössä yhtenä kunniavieraana voitonpäivää ja Ukrainassa käytävää ”fasismin” vastaista kamppailua.

Tätä ei kirjassa kuitenkaan mainita. Kuten ei sitäkään, että vuonna 2018 hän sai EU-lahjontasääntöjä rikkoneesta härskistä Azerbaidžan-lobbauksestaan elinikäisen porttikiellon Euroopan neuvostoon. Azerien ihmisoikeusrikosten peittely rahalla oli tuolloin Laakson mielestä normaalia konsultointia.

Mitään Venäjän Ukraina-hyökkäyksen, asutuskeskusten pommittamisten tai Butšan joukkosurmien tuomitsemistakaan kirjasta on turha etsiä.

Sen sijaan Laakso toistaa Kremlin liturgiaa siitä, miten Suomen ajoivat Nato-jäseneksi kotimaisen eliitin kanssa liitossa olleet pahat länsivoimat. Tämän julistaminen ei ole enää edes suomettumista, enemmänkin puhdasta putinisoitumista.

VOIKO Laakson toimintaa sanoa maanpetturuudeksi? Juridisesti ei, mutta moraalisesti sellaisia piirteitä siinä on.

Hänen nuorena ajamansa militantti taistolaisuus olisi valtaan päästessään ollut Suomen demokratialle vahingoksi. Ja hänen vuosikymmeniä jatkuneet ahertamisensa muun muassa Suomen puolustuskyvyn heikentämiseksi hyödyttivät vain Venäjän tavoitteita.

Toisaalta, kuten kirjassa moneen kertaan muistutetaan, hänellä oli 1970-luvulta 2010-luvulle asti opportunistisia hengenheimolaisia kaikissa suurpuolueissa demareista kokoomukseen, joten harva tuon ajan politiikantekijä voi heittää ensimmäisen kiven.

Mukavalle seuramiehelle riitti olalletaputtajia ja itäisten palvelusten pyytäjiä.

DEMOKRATIAAN joka tapauksessa kuuluu hyödyllisten idioottien sietäminen, vaikka nämä pyrkisivät toimillaan horjuttamaan sitä samaa demokratiaa.

Toimia voi sitten tarvittaessa sanoa naiiveiksi, vastenmielisiksi tai moraalittomiksi.

Siinä mielessä Jaakko Laakson sujuvakielistä omaelämäkertaa pitää kiittää: hän antaa kirjassa itse mainiot perusteet rumempienkin nimitysten käyttämiselle.

Kirjan virallinen julkaisupäivä on 15. lokakuuta, mutta sen sisältöä on jo käsitelty mediassa 8.10. alkaen.