Minna Rytisalon romaaneja on viime vuosina dramatisoitu tiuhaan teattereiden näyttämöille. Kuopion kaupunginteatterissa sai tässä kuussa ensi-iltansa Minna Canthin nuoruusvuosia kuvaava ja kuvitteleva Rouva C, joka on aiemmin nähty myös ainakin Lahden ja Seinäjoen kaupunginteattereissa sekä Porin Teatterissa. Helsingin Kaupunginteatterissa pyörii paraikaa jopa kaksi Rytisalon kirjoista tehtyä näyttämösovitusta: Lapin sodan eri vaiheita ja sen melskeissä koeteltua rakkautta käsittelevä, niin ikään useamman teatterin lavalla koettu Lempi sekä vastikään ensi-iltansa saanut Jenny Hill, joka ilmestyi romaanina syksyllä 2023.

JENNY HILL kertoo Jenni Mäestä (Sari Haapamäki), tuikitavallisesta keski-ikäisestä naisesta, jonka elämältä tippuu kirjaimellisesti pohja, kun hän saa tietää aviomiehensä (Rauno Ahonen) pettäneen häntä. Siitä käynnistyy vaiherikas eroprosessi ja kasvu objektista oman elämän subjektiksi, Jenny Hilliksi.

Kuilun pohjalta on kuitenkin pitkä matka ylös ja ennen kuin Jenni Mäestä voi tulla todellisuudessakin alter egonsa rohkean Jenny Hillin kaltainen, tarvitsee hän kipeästi apua. Kutsuun vastaa satujen tunnetut neidot: Ruusunen (Sanna Saarijärvi), Kerttu (Merja Larivaara), Tähkäpää (Elina Hietala), Lumikki (Aino Seppo) ja Tuhkimo (Vappu Nalbantoglu). Nämä naiset eivät kuitenkaan ole enää mitään Disney-prinsessoja, vaan aikuisia naisia, joilla on Jennille paljon opetettavaa.

Ajattaret (Elina Hietala, Sanna Saarijärvi, Vappu Nalbantoglu, Aino Seppo) auttavat Jenniä irti beigestä, muuttumaan värikkäämmäksi Jennyksi.

Sari Haapamäki on pääosan Jenni Mäki/Jenny Hill ja koko esityksen dynamo. Hän onnistuu tuomaan avioliittoonsa ja lapsiinsa itsensä hukanneen Jennin uskottavalla tavalla näyttämölle, ja roolisuoritus tuntui resonoivan myös yleisössä. Haapamäki on koko reilun kaksituntisen esityksen lavalla ja kannattelee työskentelyllään kokonaisuutta alusta loppuun.

Haapamäki tuo taiten esiin varsinkin Jennin pinnan alla piilevän raivon, jota hän yrittää pitää epätoivoisesti kontrollissa. Herkullisia ovat erityisesti kohtaukset, joissa vihan tunteet läikkyvät pinnan alta reunan yli, kun Jenni tekee tiliä itsensä ja läheistensä kanssa. Keskusteluhetket Larivaaran veikeästi kehollistaman Brigitte Macronin kanssa ovat myös eläviä.

Annina Nevantaus hyödyntää lavastuksessaan Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön pyörönäyttämöä. Kokonaisuus muistuttaa sirkusareenaa, jonka keskiöön Jenni on tipahtanut. Näyttämökuvaa hallitsevat suuret verhot, joilla kohtauksia rajataan intiimeistä hetkistä suurempiin karnevalistisempiin kohtauksiin. Leikittelevä skenografia nostattaa Jennin tarinaa arkisen yläpuolelle, Jennin mielen sisäiseen värikylläisempään maailmaan. Matka beigestä kohti värejä konkretisoituu.

Jenny Hill yhdistelee kokonaisuuteen monia eri ilmaisun keinoja. Esityksessä on ilma-akrobatiaa, tanssia, flamencoa, laulua ja musiikkinumeroita. Kohtaukset ovat näyttäviä ja taidolla tehtyjä mutta eivät tunnu asettuvan erityylisinä osaksi kokonaisuutta ja Jennin tarinaa.

Liisa Mustosen ohjauksen vahvuus ja ehdoton ansio on kuitenkin siinä, miten se näyttämöllistää sen kuinka tärkeää terveen aggression kanavoiminen omaan käyttöön on. Kuinka vaikeaa voi ollakaan sanoa yksinkertainen ei-sana. Pienellä sanalla on ihmiselle suuri merkitys. Tähän voivat kaiketi kaikki iästä ja sukupuolesta riippumatta samastua.