Ryhmäteatteri esitti Suomenlinnan kesänäyttämöllään heinäkuusta syyskuun alkuun norjalaisen Jostein Gaarderin superhittiä Sofian maailma (alkuteos ilmestyi Norjassa 1991). Johanna Freundlich sovitti ja ohjasi vaativan teoksen vähän kuin varasijalta, kun hänen alunperin ohjattavakseen kaavailtu Seitsemännen portaan enkeli vedettiin koronaepätietoisuudessa pois tuotannosta.

Loka-marraskuun taitteessa sai toinen kovan onnen koronalapsi ensi-iltansa Jyväskylässä, kun keväällä pariin otteeseen siirretty ja sitten kokonaan syksylle lykätty Susanin vaikutus pääsi näyttämölle. Se perustuu vuonna 1992 Lumen taju -romaanillaan pankin räjäyttäneen tanskalaisen Peter Høegin tuoreempaan, kuusi vuotta sitten ilmestyneeseen teokseen.

Täyteen ahdetut

Samaa vaivaa on Miko Jaakkolan Høeg-sovituksella ja ohjauksella Jyväskylässä. Sekin tuntuu startissaan ahnehtivan vähän liikaa lähemmäs 450-sivuisen romaanin sivuista mukaan näyttämökerrontaan. Kun kirjassa itsessään on jo koukeroinen juoni ja mittavahko henkilögalleria, niiden änkeäminen koko laajuudessaan näyttämölle kymmenen näyttelijän esitettäväksi jättää aika levottoman, sekavan vaikutelman. Juonessa kärryillä pysyminen vaatii alkutunnilla kohtuuttoman kovaa pinnistelyä.

Hurja mylly pyörii

Tarina keskiössä on Svendsenin perhe. Äiti Susan (Outi Condit) on huippufyysikko, isä Laban (Hannu Lintukoski) säveltäjä, teinikäiset kaksoset Thit (Anni Pesonen) ja Harald (Markus Virtanen) itsenäisen oloisia nuoria globetrottereita. Näytelmän nimeen uskominen olisi ollut hyvästä eli enempi keskittyminen äiti-Svendseniin, joka erityisominaisuuksineen on kuitenkin jutun päähenkilö. Hänellä kun on poikkeuksellinen kyky saada ihmiset avautunaan kanssaan, paljastamaan salojaan. Tätä erityistaitoa Tanskan ulkoasiainhallinto haluaa hyödyntää kiristyksenomaisesti. Susan on joutunut Intian-komennuksellaan lievää suurempiin vaikeuksiin tapettuaan liian kiihkeäksi käyneen rakastajansa, ja uhkana on jopa kymmeniä vuosia pitkä tuomio viheliäisissä vankilaoloissa.

Ministeriö lupaa hoitaa Susanin kotiin, jos tämä saa ongittua esiin vuosikymmeniä salassa toimineen turvallisuuskomitean pöytäkirjat. Komitean tehtävänä on ollut kylmän sodan ydinaseuhassa 1970-luvulla rakentaa Tanskan eliitille turvapaikka maailman ääreen Etelä-Amerikkaan.

Kun Susanin perheen muutkin jäsenet ovat samanaikaisesti – ja totta puhuen varsin epäuskottavasti – joutuneet hankaluuksiin maailmalla, lähtee äiti agenttihenkisiin hommiin ja uppoutuu salamurhien ja -liittojen syövereihin ihan huolella.

Kun tämä jotenkin John Le Carrén vakoiluromaaneista muistuttava syheröinen peruskuvio on joten kuten saatu piirretyksi katsojan eteen, esitys lähtee rullamaan.

Katsojan olisi aina hyvä tietää näytelmän henkilöiden asemat juonessa ja heidän motiivinsa toimiia niin kuin toimivat – mieluummin vähän enemmän kuin fiktiohenkilöt itse. Tähän tietämykseen annetaan Susanin vaikutuksen ensipuoliskolla vain kovin niukasti eväitä. Svendsenit, hallitusherrat, salakomitealaiset ja heidän vainoojansa pyörivät yhtenä myllynä edessä, ja hiki meinaa tulla pähkäillessä vastauksia kysymyksiin kuka teki mitä, miksi ja missä ajassa…

Näin jää myös Susanin erityskyky, se vaikutus, sivuosaan. Pitkiin dialogeihin ei ole aikaa kun tapahtumat vyöryvät ja siksi jää pimentoon, mistä se toisen sielun avaamisen taito Susanilla ottaa voimansa.

Susanin vaikutuksen loppupuoli on sitten paljon tiheämpää ja katsojaystävällisempää toimintateatteria. Svendsenit toimivat voimayksikkönä, vaikka perhesopu on ollut vanhempien syrjähyppelyiden ja teinimuksejen ylilyövien hörhellysten vuoksi koetuksella. Mutta yhteinen motiivi, luvattu pälkähästä pääsy, ajaa Svendseneitä pieniin ihmetekoihin – okei, taas aika epätodellisiin, mutta sellaisiahan salaliittokiemurat tapaavat olla

Kööpenhamina lavalla

Muistan Høegin alkuteoksesta sen, että se oli trilleriainesten ja perhetarinan lisäksi vahvasti myös Kööpenhamina-romaani. Kirjailija kuvasi pieteetillä kotikaupunkiaan puistoineen, maamerkkeineen, satamineen. Jaakkola tuo tämän puolen eteemme videoin; näyttämöelementtien pinnoille heijastuu, karttoja, kaupunkikuvaa ja -elämää. Toimii!

Kun kyse on tominnallisesta, paikoin hyvin kiivaasti etenevästä näyttämökerrommasta, Jaakkola on fyysisesti saanut esityksen asettumaan lavalle hyvin. Yksinkertainen mutta moneen tasoon yltävä lavastus tarjoaa mukavasti ristiriitaa salamyhkäiselle toiminnalle. Hallituksen suhmuroinniit ovat piilossa, mutta ihmiset näkyvissä.

Eniten heistä neljä Svendseniä. Outi Condit, Hannu Lintukoski, Anni Pesonen ja Markus Virtanen näyttelevät uskottavasti epäuskottavia kokevaa perhettä.

Muut näyttelijät jäävät nopeasti etenevissä tapahtumissa ja roolivaihdoissa statistisemmiksi. Esimerkiksi Susanin boheemia äitiä esittävän Anneli Karppisen verevästä näyttelemisestä olisi mieluusti nauttinut isomminkin.