Tulevaisuudenuskoa tuntuu olevan nykyään ohuelti. Uhkakuvien täyttämä maailmamme ja kriisiytyvä Eurooppa ovat tätä nykyä sellaisilla kierroksilla, joita ei vielä joitain vuosia sitten olisi halunnut edes kuvitella. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa ja sen edessä ihminen on useimmiten ymmällään.

Tähän ihmisen tietämättömyyteen on nyt tarttunut käsikirjoittaja-ohjaaja Akse Pettersson teoksellaan Oppitunteja eläville.

Pettersson on arvostettu teatterintekijä, jonka useat aiemmat teokset, kuten Kaspar Hauser (2014), Arki ja kauhu (2018), E. L. Karhun näytelmän ohjaus Eriopis (2022) sekä viimesyksyinen Jäähyväiset kahvihuoneelle ovat olleet kaikki paitsi kiiteltyjä myös yleisömagneetteja. Petterssonin teoksille ominaisesti myös Oppitunteja eläville yhdistää arkisia ja absurdeja elementtejä melankoliaan ja huumoriin.

Näytelmän tapahtumat etäännytetään menneisyyteen, 1970-luvulle Suomen valtion tulevaisuuden tutkimuslaitokseen. Yksikön neljällä tutkijalla (Joonas Heikkinen, Katariina Kaitue, Heikki Pitkänen ja Janne Reinikainen) arki tuntuu rullanneen samanlaisena jo hyvän aikaa, mutta tieteellinen läpimurto antaa odottaa itseään. Asetelma on kiinnostava: yleisö katsoo ”tulevaisuudesta” menneisyyteen, josta yritetään katsoa takaisin.

Päivät ja tutkimukset seuraavat toinen toistaan. On savua, vempaimia ja optimistista pöhinää mahdottoman tehtävän edessä. Yhtä tutkijaa kääritään sähköä johtavaan folioasuun ja toista työnnetään laverilla tutkimusluukkuun. Muistopuheet ovat valmiina, jos testit sattuvat menemään vikaan. ”Kun maailma ympärillä pauhaa, toivomme sinulle rauhaa”, kuuluu terveiset toimiston pojilta. Mutta aina tulee uusi päivä ja uudet tutkimukset.

1970-luku on tuotu elävästi katsojien eteen. Katri Renton ja Petterssonin lavastussuunnittelussa näyttämökuvaa hallitsee huuhdotut vihreän sävyt ja kulunut metalli, mihin Auli Turtiaisen yksityiskohtaisen pukusuunnittelun keltaiset työtakit tuovat kontrastia. Minttu Minkkisen naamioinnin suunnittelussa peruukit viimeistelevät visuaalisesti tarkan ajankuvan. Oman lisänsä koomiseen meininkiin tuo ymmärrys siitä kuinka hassunkurisilta ihmiset ovat 1970-luvulla täältä käsin näyttäneet.

Näyttämökuvaan istutettujen Karin Mäkirannan ja Ringa Mannerin musiikki soi kauniin kaihoisana näyttämön tapahtumista irtaantuneena.

OPPITUNTEJA ELÄVILLE on parhaimmillaan puhtaana työpaikkakuvauksena. Tarkasti määrittyvien roolihahmojen sijaan oleellista tässä on näyttelijöiden luoma vinksahtanut työyhteisö, jossa eskaloituvat arkiset kärhämät, isot egot, vallan halu ja ongelmalliset dynamiikat ovat surkuhupaisan tunnistettavia. Kahvitaukojen pitkät, punaista lankaansa hakevat monologit ja keskustelut alkavat ja loppuvat, seuraavat toinen toistaan. Monet hetket tuntuvat saavansa impulssinsa improvisaatiosta. Esityksessä ei ole väliaikaa, joka on esityksen tyylilajin huomioon ottaen ymmärrettävä valinta. Toisaalta miltei kahden tunnin esityksessä tyylilaji haastaa katsojan keskittymiskykyä.

Jälkikäteen katsottuna tulevaisuudestaan tietämättömät ihmiset näyttävät juuri siltä, tietämättömiltä. Ei tiedetä asbestin tai muiden kemikaalien vaaroista, tupakkaakin poltetaan sisällä. Tutkimuksista saadusta datastakaan ei osata sanoa oikein mitään tarkkaa. Tulevaisuus näyttää olevan pelkkiä nollia ja ykkösiä. Ehkä joku valtion ylemmillä tasoilla osaisi purkaa tuloksia paremmin. Petterssonin näytelmä tuleekin parodioineeksi myös valtion laitoksia ja tieteen tekemistä.

Kun menneisyys kuroo kiinni nykyisyyden uhkakuvia, mitä tapahtuu seuraavaksi?