Vähän esitykseen kuitenkin petyin. Odotin Sirpa Kähkösen kirjoittamasta ja Taru Mäkelän ohjaamasta UKK-musiikkinäytelmästä ärhäkkää satiiria suomettumisen ajan yli- ja alilyönneistä, mutta nyt oli tyytyminen vain messiaanisen valtiomieshahmon kustannuksella leikittelevään karnevalistiseen irrotteluun. Silläkin oli toki antoísat hetkensä, erityisesti musiikin ansiosta, mutta poliittisena satiirina puruvoima jäi aika hennoksi. Siihen eivät oikein riitä toistuvat viittaukset nuoren Urhon roolista sisällissodan teloitusryhmässä.

URHO KEKKOSEN 25 vuotta jatkunutta presidenttikautta, joka loppupäässään muuttui lähes itsevaltiudeksi, on hänen vajaan 40 vuoden takaisen kuolemansa jälkeen kaulittu ja käännelty kaikin mahdollisin tavoin. On tehty vakavasti otettavaa poliittisen historian tutkimusta ja kevyempää aikalaismuisteloa. On väsätty monin eri tavoin väritettyjä tv-dokumentteja ja dokumenttisarjoja. On väännetty parodiaa ja historiallista draamaa.

Satiirisella lähestymiskulmalla ovat UKK:n matkassa tainneet pisimmälle päästä Jouko Turkka Kansallisteatterissa 1990-luvun puolivälissä kohauttaneella Presidentin dementia -näytelmällään ja Jari Tervo Myyrä-romaanillaan (2004), joka minun kirjanpidossani on yhä hänen paras kirjansa. Ensin mainitun ensi-illasta muuten Johannes Virolainen taisi poistua jo ensimmäisellä puoliskolla, jälkimmäisessä teoksessa kirjailija pisti “Jussin” polttamaan pilveä.

ALKUPUOLISKON jähmeyden syynä on ehkä se, että Kähkösen teksti ja Mäkelän ohjaus eivat tahdo löytää perustyylilajiaan. Ollako satiiria, parodiaa, farssia vai kabareeta? Kun ei osata tai haluta päättää, ollaan vähän kaikkia. Näin esityksestä tulee alussa levoton ja hahmoton.

Ihan parhaimmilleen se nousee, kun se on jotain muuta kuin mainittuja lajityyppejä. Esitys luiskahtaa tuon tuosta, ja erityisesti nimenomaan väliajan jälkeisellä puoliskolla monine poskettoman irrationaalisine hahmoineen absurdin komedian puolelle, ja – bravo! Sillon sen parissa viihtyy erinomaisesti.

Hillittomimpiä hetkiä vietetään kun – Hellaakoskea mukaillen – “nous kirjolohi puuhun laulamaan”. Urho Kekkosen keksimäksihän tuo sateenkaariraudun (rainbow trout) 70-lukuinen uusi nimi on pistetty, ja siitä kunniasta näyttämölle uiva, Hanna Vahtikarin lihallistama kalahahmo ottaa kaiken ilon irti.

Niin on ottanut myös esityksen puvustaja Marja Uusitalo, sillä Vahtikarin kalapuku on kerrassaan komea. Sellaisen jos joku naisvieras olisi 1970-luvulla pistänyt Linnan juhliin ylleen, olisi suitsutusta tullut niin lehdistöltä kuin Urkilta.

Toinen jälkipuoliskon kohokohta vedetään polkan tahdissa. Kun Vuoden suosituin suomalainen -äänestyksessä UKK:n ykkössijan uhkaajaksi nousi muinoin Pauligin kahvimainoksen Paula-tyttö, niin siitäkös Urhon perintöprinssiksi pyrkivä Ahti Karjalainen (roolissa se yksi kova K, Paavo Kerosuo) ottaa onkeensa. Hän vetäisee Paula.tyttö kostyymissä mojovan Pauli-polkan, jonka on esitykseen säveltänyt kansanmusiikin monitoimikone Aili Järvelä.

Näyttämöllä ajankuvaa peilaamaan heti esityksen alustalähtien pyrkivä Lotto-tyttö (Reetta Ristimäki) on myös muikea hahmo, ja todellinen vieraannuttaja jutustellessaan suoraan yleisölle. Myös Urkin kuvataideharrastukset ihan aidolla videotallenteella tuettuna ovat kutkuttavaa ja myötähävettävää katseltavaa.

KGB-diplomaatti (Paavo Kerosuo) taivuttelee UKK:ta luottamusta rakentavan ehdotuksensa puolelle.

TÄLLAISET IHANAN älyvapaat, mutta tunnistettavat hahmot tuovat esitykseen sitä kierrettä, jotka oikeuttavat sen alaotsikon “karnevalistinen musiikkinäytelmä”.

Urkki itse (roolissa huhkii Juha Pulli) on kaiken aikaa vähän sekaisin: neuvostovastaisuudesta, median epäkorrektiuuksista, erilaisista saatanan tunareista, naisista, puolison etääntymisestä, perintöprinssien pyrkyryydestä ja KGB-diplomatiasta. Hyvät hullunmyllyn ainekset siis, mutta välillä mylly pyörii silti vaivalloisesti.

Eniten elementissään Kapsäkin UKK on juuri musikkiinäytelmänä. Niko Kumpuvaaran säveltämät ja Kähkösen sanoittamat laulu ovat iskeviä, ja teatterimusiikin tekijöinä kokenut kaksikko Kumpuvaara-Sara Puljula (vaihtomiehenään Jusu Berghäll) on läpi esityksen lavalla soittaessaan aivan elimellinen osa kokonaiskonseptia.