Kristian Smedsin ohjaama ja käsikirjoittama Karpolla on asiaa – tosikertomuksia havumetsien maasta jäi aikanaan harmillisesti koronan jalkoihin. Ensi-iltaa jouduttiin aluksi siirtämään miltei vuodella, ja sen jälkeen esityskaudet Kotkan kaupunginteatterissa sekä Rovaniemen teatterissa jäivät sulkujen takia lyhyiksi.

Taideyliopiston teatterikorkeakoulun ja Kotkan kaupunginteatterin yhteistuotantona valmistunut esitys nähdään nyt pitkän odotuksen jälkeen myös Kansallisteatterin suurella näyttämöllä.

Karpolla on asiaa on legendaarisen toimittajan Hannu Karpon (s. 1942) työstä ja tv-ohjelmasta ammentava tutkimusmatka pienen ihmisen kokemusmaailmaan ja samalla teatterikorkeakoulusta vasta valmistuneiden, nuorten näyttelijöiden esiinmarssi.

Viime keväänä Smeds ohjasi – jo kolmannen kerran urallaan – Paavo Rintalan romaanin pohjalta Vilho Lammen elämää käsitelleen esityksen Jumala on kauneus. Helsingin kaupunginteatterin ja teatterikorkeakoulun välisenä yhteistyönä valmistuneessa esityksessä Studio Pasilan näyttämön valtasivat koulun silloiset kolmannen vuoden opiskelijat.

Kuten Jumala on kauneuskin, myös Karpolla on asiaa rakentuu lukuisista monologeista, joissa nuoret uransa alussa olevat näyttelijät pääsevät näyttämään osaamistaan. Vaikka Karpolla on asiaa ei ole esityksenä yhtä vimmainen kuin Jumala on kauneus oli, tästäkin esityksestä löytyy kyllä intensiivisyyttä ja räiskyvää energiaa.

Karpoa ei nähdä lavalla mutta hänen pitkä työuransa kansan rivien marginaaleissa näyttäytyy tarinoiden kautta vahvana. Karpon pitkään pyörinyt tv-ohjelma fokusoitui erikoisiin ilmiöihin sekä ihmisiin niiden taustalla, ja tuntuu syöpyneen kansakuntamme muistiin. Niinpä tämän esityksen kautta näyttäytyy myös maamme viime vuosikymmenten todellisuus

Suurelle näyttämölle on jätetty runsaasti tyhjää tilaa ja tarvittava rekvisiitta on tehty usein pahvista. Lavalle marssitetaan henkilöitä murteineen samalla tahdilla kuin Karpokin aikanaan toi ihmisiä framille televisioruutuihimme. Hahmot näyttäytyvät hassun absurdeina, mutta silti kovin inhimillisinä.

ENSIMMÄINEN PUOLISKO esityksestä on tempoltaan räjähtävämpi. On voimakkaita ryhmäkohtauksia ja kiihkeää tunnetta, joka äityy monesti huudoksi asti. Naapuruus Matin ja naapurin Tuijan kanssa on saanut jo vainoamisen piirteitä. Jossain muualla Suomessa rajakiista kahden muun naapurin välillä leimahtaa pöljäksi väkivallaksi. Naapuruus vertautuu esityksessä hauskasti Raamatun kohtaan rakkaudesta. Mitään se ei kestä ja kaikessa se kärsii.

Hahmot perustuvat oikeisiin henkilöihin mutta ovat vahvasti dramatisoituja ja näyttelijöidensä läpi tulkitsemia. En tiedä kumpi esityksessä naurattaa lopulta enemmän: he vai me. Takaosaan asetettujen peilien kautta katsoja voi nähdä myös itsensä.

Toisella puoliajalla tempo rauhoittuu. Kati (Suvi Blick), joka rakentaa käsin kivilinnaa Pasilan metsiin, vierittää näyttämön keskelle graniittilohkareen. Tämän “Kansalliskiven” ympärille asettuvat myös monet muut hetket. Yksi mieleenpainuvimmista on Eeva Mäkisen esittämä, kahden valtatien risteyskohdassa asustava tragikoominen muusikko rakkauslauluineen.

Vaikka jälkimmäisessä näytöksessä esityksen rakenne – peräkkäin esitettävät monologit – tuo katsomiskokemukseen myös oman raskautensa, on näyttelijäntyö koko esityksen ajan taitavaa ja tarkkaa. Tekemisen ilo välittyy.