Mikko Roihan luotsaaman ja Berliinissä tukikohtaansa pitävän Vapaan Teatterin tuorein produktio toteutetaan taas tuttuun tapaan yhteistyössä monen suomalaisen teatterin kanssa. Tällä kertaa mukana ovat olleet Kouvolan Teatteri, Turun Kaupunginteatteri, Lahden Kaupunginteatteri, Tampereen Teatteri, Seinäjoen Kaupunginteatteri ja Hämeenlinnan Teatteri. Kukin näistä on vapauttanut yhden kiinnitetyistä näyttelijöistään tämän produktion käyttöön, ja jokainen teattereista esittää vuorollaan sitä kausiohjelmistossaan omilla näyttämöillään.

Kouvolasta syyskuun puolivälissä startannut Roihan karavaani on tällä hetkellä suuntaamassa Lahteen, jossa sillä on kaksi esitystä nyt syyskuun lopussa ja vielä kolme esitystä lokakuun puolella. Itse näin esityksen viime viikolla Turun kaupunginteatterissa, jonne se myös palaa loppusyksyksi, ja pitää sitten taukoa joulukuun. Loput kolme teatteria saavat omat esitysjaksonsa kevätnäytäntökaudella.

Oli selvää, että teatterin puolellakin Kinnusen tarinasta kiinnostuttiin varsin nopeaan. Ensimmäisenä apajille ehti Helsingin kaupunginteatteri, joka sai Ei kertonut katuvansa -näytelmän esityskuntoon suurelle näyttämölleen viime helmikuussa. Sinne sen sovitti ja ohjasi Susanna Airaksinen, jonka tekemä dramatisointi on pohjana myös Oulun teatterissa nyt elokuussa ensi-iltansa saaneessa tuotannossa.

Itselläni Helsingin toteutus on vielä niin tuoreessa muistissa, että Vapaan Teatterin Turun vetoa tuli vääjäämättä verrattua kantaesitykseen.

Suurin ero on tietysti mittakaavassa, koska Airaksinen teki oman sovituksensa kaupunginteatterin paraatipuolelle, ja Roiha taas mielessään keskisuurten maakuntateattereiden medium-kokoiset salit.

Turun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä (250-paikkaisine katsomoineen sekin toki kohtalaisen kokoinen) esitys tuli eri voimalla iholle kuin “lentokenttänäyttämöllä”. Helsingin pyörölavalla vaellustarinasta tuli paikoin uuvuttavaa tramppaamista, mitä koetettiin softata livebändillä näyttämön keskiosassa. Roihan sovituksessa varsinaiset kävelykohtaukset on puristettu minimiin muutamiksi dramaturgisiksi siirtymävaiheiksi, eli kohtauksista on tullut paremmin teatterin tarkoitusperiä palvelevia. Kinnusen romaanin jo valmiiksi tiivisvirkkeinen dialogi tihentyy lisää, ja joka lause, joka repliikki on merkityksellinen. Koska esitys on tehty, ainakin Turun näyttämöllä, niin sanotusti unplugged eli luomuäänellä, joutui joissakin kohtauksissa taustaäänitehosteiden keskellä vähän pinnistelemään saadakseen repliikit imuroitua korviinsa. Mutta luonnollinen puheääni on silti aina tervetullutta.

KIINNOSTAVAA ROIHAN sovituksessa on myös se, miten se ikään kuin demokratisoi keskiössä olevaa naisjoukkoa. Kun sekä Kinnusen romaanissa että Airaksisen dramatisoinnissa kerronnan dynamoksi ja porukan liideriksi nousee perheensä jättänyt päättäväinen Irene, on hän nyt (roolissa Mari Turunen, Tampere) tasa-arvoisemmassa asemassa muihin naisiin nähden. Hänen harkintakykynsä ja taipumuksensa hahmottaa realiteetit ovat nytkin matkalaisten isoissa ratkaisuissa painavassa asemassa, mutta esimerkiksi saksalaisten joukkojen viihdyttäjäksi ryhtynyt Veera (Mari Pöytälaakso, Seinäjoki) ja ihan reippaasti “kylälutkaksi” itseänsä nimeävä Siiri (Liisa Peltonen, Hämeenlinna) saavat tässä versiossa hyvin äänensä kuuluviin.

Sairaanhoitajan kutsumustaan saksalaisten joukoissa toteuttanut Aili (Ulla Koivuranta, Turku), joukon vanhin ja vaivaisin, sekä kuopus Katri (Tiina Winter, Kouvola), joka vaelluksen aikana tajuaa sekä omaksi että matkatoveriensa yllätykseksi olevansa raskaana, ovat päätäntähierarkiassa muita alempana, mutta näytelmähenkilöinä yhtä kiinnostavia kuin muutkin. Kaikilla on taustalla erilaiset perhesiteet ja elämänvalinnat, mutta tulevaisuus alkaa näyttää kaikille yhteiseltä, mitä syvemmälle Suomeen katkera paluutie vie: jo Norjassa puolikaljuksi kynityt eli merkityt naiset ovat “saksanhuoria”, persona non grataa yhtä kaikki ja kaikkialla.

Tässäkin dramatisoinnissa juuri tämä ihmisluonnon synkeä puoli, kollektiivinen häpäiseminen ja toisten kyvyttömyys myötäelämiseen, kouraisee syvimmin. Silmät kostuvat sumeimmiksi nimenomaan siinä kohtaa esitystä, jossa eräs lappilaismies osoittaa myötätuntoa kurjia matkanaisia kohtaan, tarjoaa ruokaa, yösijaa ja saunan. Kunnes hänen vaimonsa tulee, ja heittää porukan pihalle. Henkinen julmuus ei katso Kinnusen tarinassa sukupuolta.

ROIHAN OHJAUS pitää alkuperäisjuonen hyvin kasassa ja tuo sen kulminaatiopisteet vahvasti näkyville. Se ei silti ole romaanikuvitusta, vaan teatterin ehdoille ja sen illuusiovoimaan rakentuvaa kerrontaa. Sillä voimalla on katsojan mahdollista esimerkiksi eritellä Jari-Pekka Rautiaisen (Lahden kt) esittämät noin 20 miesroolia, joista osa vaihtuu toiseen nopein manööverein katsomon silmien edessä.

Itse naisviisikon ahdingon, rohkeuden, sietokyvyn sisäistämiseen ei pahemmin teatterilumoa tarvita. Sen tuo kouriintuntuvasti esiin kvintetti Turunen-Peltonen-Pöytälaakso-Koivuranta-Winter. Se on kuin hyvistä soittajista koostuva bändi – jokainen taitaa soolot kun niitä pyydetään, mutta pitää päällimmäisenä mielessä yhteissaundin.