Karhun näytelmä pohjaa Kreikan mytologian kuuluun Medeia-taruun, jossa petetty äiti Medeia surmaa lapsensa kostoksi miehelleen. Eriopiksessa Kreikka on vaihtunut Lappiin, Medeia surmannut kaksosveljesten lisäksi myös itsensä ja isä Jason on jo ajat sitten kadonnut kauas erämaan tuolle puolen Helsinkiin. Karhun näytelmän näkökulma kiinnittyy selviytymiseenmutta ennen kaikkeaihmisen tarinan kertomisen haasteisiin.

Kun lapsi jää yksin

Keskushenkilönä on Eriopis, tragediasta selvinnyt perheen vanhin lapsi. Koirafarmilla jossain päin pohjoista Suomea eristyksissä kasvanut tyttö joutuu selviytymään yksin perheensä menetettyään. Edessä on muutto Helsinkiin etäisen isän luokse ja median kylmään valokeilaan joutuminen. Eriopis nähdään esityksessä kaiken keskellä mutta silti karusti sivussa, yksinäisenä tarkkailijana.

Yksin jätetty teini-ikäinen tyttö piirtyy näyttämölle neljän näyttelijän voimin. Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Elena Leeve ja Emmi Parviainen muodostavat yhdessä Eriopiksen. Perinteinen roolissa työskentely on kokonaisuudesta etäännytetty ja näyttelijät liukuvat vuorotellen Eriopiksen hahmostatoiseen ja taas takaisin. Nämä vaihdot onnistuvat Pettersson ohjauksessaan saumattomasti.

Sanna Levon pukusuunnittelussa näyttelijät on lisäksi saatu näyttämään yllättävän yhdennäköisiltä. Valkoiset toppatakit, saappaat ja mustat housut sekä futuristiset, vaaleansiniset peruukit ovat kaikilla samanlaiset. Tämä on tehokeinona hämmentävänkin voimakas.

Näyttelijätyön paljaus tekee tilaa Karhun jäänkirkkaalle tekstille, joka valtaa näyttämön ja vyöryy katsomoon. Dialogia on niukalti ja näyttelijät lausuvat usein tarinaa ääneen pitkinä kerronnallisina kohtauksina, joista monet puhutaan suoraan katsojille. Näyttelijöiden ääniä myös muutetaan aika ajoin koneellisesti. Se pistää pohtimaan, kenen äänellä puhutaan.

Eriopiksen tarinan kerronta tapahtuu vahvasti myös mediamaailmassa ja sen lööpeissä, mihin myös näytelmän alaotsikko viittaa. Tiedotusvälineiden tyly, kohuja metsästävä ote on läsnä groteskina elementtinä, ja saa miettimään nykymedian raadollisuutta. Iltapäivälehtien puskiessa ulos toinen toistaan hurjempia otsikoita, tuntuu Eriopis muuttuvan entistä näkymättömämmäksi. Kuka Eriopiksen tarinaa lopulta kertoo?

Ida Järvisen livevideot vievät katsojan runsaan yksityiskohtaisiin pienoismalleihin. Syvyysvaikutelma on hieno, varsinkin Eriopiksen unijakso Lapin kodin käytävillä on vaikuttava. Myös taidokkaasti toteutetut livevideokuljetukset vievät median konkreettisesti henkilöiden iholle. Otsikot ja niiden takana oleva todellisuus sekoittuvat.

Kokonaisuus liikkuu eri aikatasoissa Lapissa ja Helsingissä, elämässä ennen perhesurmaa ja sen jälkeen. Esitys on tragedialle tyypilliseen tapaan raskas, jopa lohduton. Tilit Antamatin äärimmäisen riisutussa, paljon tyhjää tilaa jättävässä lavastuksessa Eriopiksen yksinäisyys, välimatka ympärillä oleviin aikuisiin, tuntuu loputtomalta. Toisaalta monien esityksen hetkien voi nähdä taiteilevan hienoisesti huumorin rajalla. Etenkin kohtaukset isän ja tyttären välillä ovat supertraagisuudessaan usein jo koomisia.