Tuon minun kiehtomisodotukseni katalysaattoreita olivat monia upeita klassikko-ohjauksia tehnyt Samuli Reunanen ja Christien Tuijottavan katseen näyttämölle dramatisoinut brittidramaatikko Rachel Wagstaff.

Huipputekijöitä molemmat – lähtisikö tällä kombolla pölykerros vanhan dekkarin yltä?

Ensi-iltaan mennessäni isoin kysymys siis oli, pystyykö ohjaaja Samuli Reunanen tekemään pienen ihmeen eli saamaan dekkarina jyrkästi cozy-genreen kuuluvasta, vähän unettavasta Marple -mysteereistä toimivaa, jopa kutkuttavaa teatteria.

DEKKAREIDEN SIIRTÄMISESSÄ näyttämöle on usein se perusongelma, että kun ne kerran ovat klassikoita, ja siksi usein myös televisiolle tai elokuvaksi sovitettuja, niiden juonten kulut ja loppuratkaisut tunnetaan etukäteen. Teatterisovituksilta on vähän kuin pohja pois, ja jännityksen luominen näin ollen hankalaa.

Klassikkodekkarit, Christie tietysti etunenässä, ovat kuitenkin puskeneet meillä viime vuosina aika taajaan näyttämöille. Enemmän ja vähemmän kekseliäät näyttämösovitukset ovat mahdollistaneet puhkiluettujen kirjojen uuden elämän. Yli 70 vuotta yhtäjaksoisesti Lontoossa pyörinyt Hiirenloukkukin elää meillä jonkinlaista renessanssia

Ihan oma lukunsa tässä invaasiossa on Mika Waltarin komisario Palmu, joka on noussut näyttämöille pitkin poikin Suomea sen jälkeen, kun Waltarin perikunta viimein antoi luvan dramatsoinneille vuonna 2016.

Tuijottava katse ei ole ihan niin klassikko, vaikka Marple-tarinoista yksi parhaista lukemistani. Kun lukemisesta on noin 50 vuotta aikaa, ei sen ratkaisu minulla eikä varmaan monilla muillakaan ensi-iltaan tulleilla ollut enää muistissa.

Eipä ole kovin moni muukaan Christie-dekkarien juonista – niitä tuli teini-iässä ahmituksi liki koko siihen mennessä suomennettujen (ehkä reilut 40 kirjaa) satsi, kun pidimme kaverin kanssa kisaa lukemistamme jännäreistä. Poirot oli parasta, Marple teinilukijalle enempi pakkopullaa.

Ja näin on muutaman aikuisiän uudelleenlukukerran perusteella edelleen

Vuonna 1965 suomennetun Tuijottavan katseen alkuperäinen nimi on The Mirror Cracked from Side to Side, joka taas on säe Alfred Tennysonin kuuluisasta, kuningas Arthurin legendaan kytkeytytvästä runosta, jossa torniin teljetty leidi uhmaa kohtaloaan ja rikkoo peilin, jonka kautta hänellä on ollut lupa katsoa todellisuuteen.

Kirjassa allegorinenkin viittailu peilin taruun on sen verran ohutta, että ymmärrän hyvin dekkarin alkuperäisen suomentajan/kustantajan tahdon antaa sille iskevämpi nimi, vaikka ei sekään juuri mitenkään tarinaan liity.

Teatteriversiossa peili särkyy heti videoin komeasti toteutetussa alkukuvassa, ja Tennysoniin viitataan ainakin kerran dialogissakin, mutta muuten kovaonninen tornin vanki saa olla näytelmässä mukana vain symbolitasolla.

TARINAN ALKUTILANTEESSA neiti Marple on telonut jalkansa, ja on siksi tilapäisesti kotinsa vanki. Avuksi palkattu nuori Cherry Baker on nimeään myöten vähän outo.

Kun vanha ystävä ylikomisario Dermot Craddock kertoo Marplelle lähistöllä tapahtuneesta oudosta myrkytyksestä, ei tätä pitele enää mikään. Kainalosauvoilla konkaten Jane haittäytyy mukaan keissiin, joka pian osoittautuu murhatutkinnaksi.

Tapahtumien keskiössä on Marplen kotitienoille ilmaantunut filmiryhmä, joka on kuvaamassa maineikkaan näyttelijädiivan Marina Greenin paluuelokuvaa. Kun kuvausryhmässä tapahtuu ensin läheltä piti -onnettomuus ja kohta jo toinen murha, jonka kohteena on Greggin italialainen hovimestari-avustaja, soppa sakenee ja menneisyyden aaveet alkavat muuttua todeksi.

TTT:n esityksessä murhamysteerin ratkonta on vain yksi sen viehätyksestä. Vielä kiehtovampaa on seurata, millä tavoin teoksen näyttämölle kirjoittanut Rachel Wagstaff ja ohjaaja Reunanen onnistuvat luomaan lavalle draamallisia jännitteitä ja kaaria.

Hienoin ratkaisu on mielestäni se, jota draaman kuljetuksessa kutsutaan useimmiten simultaanisuudeksi, mutta jota minä Tuijottavan katseen tapauksessa nimittäisin elokuvayhteyksistä tutulla käsitteellä ristikuva. Filmillä se tarkoittaa leikkausta, jossa kahden päällekkäisen kuvan sisältö on hetken nähtävänä samanaikaisesti.

TTT:n isolla näyttämöllä ollaan pienin liukumin samassa hetkessä ”kahdessa kuvassa” vaikkapa neiti Marplen kotona ja murhapaikalla. Nyt simultaanisia kohtauksia toteuteaan tavallista hienovaraisemmin, tihentävämmin. Eli myös jännittävämmin.

Kutkuttavimmillaan ollaan, kun Marple tai muut keskeiset roolihenkilöt kulkevat omasta kohtauksestaan seuraamaan toista kohtausta vierestä ja palaavat sitten omaan dialogiinsa. Tähän ei elokuva pysty!

OHJAAJA REUNANEN tasapainoilee onnistuneesti kahden tyylilajin välillä; varsinkin alkupuolellaan Tuijottava katse on lähellä dekkariparodiaa, mutta tukkenee pitkin matkaa jännityskertomukseksi.

Jännitysmomenttien kiristämisessäa Juho Haapasalon komeat valo- ja videoratkaisut Jaakko Tuohimaan äänisuunnittelulla tuettuna ovat erinomaisena apuna. Tämä av-puoli pääsi pari kertaa säikäyttämään ihan huolella.

Neiti Marplen roolissa nähtävä Miia Selin pääsee taas osoittamaan näyttelijäskaalansa leveyden. Kun olen päässyt esimerkiksi seuraamaan hänen ”kasvuaan” murrosikäisestä tytönhuitakkeesta yksinuoltajaäidiksi Sirkku Peltolan jo viisiosaiseksi vemyneen Kotalan perhesaagan Jaanana, on Marplen viisas ja kotoisa mummohahmo hänelle ikään kuin seuraava steppi

Kun esittäjänä on nyt hahmoaan kuitenkin aika paljon nuorempi näyttelijä, se raikastaa Janen persoonaa, mutta ei himmennä tämän ominaispiirteitään.

Dermott Craddock on christieläinen komisarion arkkityyppi: vähän pöljä mutta sinnikäs. Hän on välillä kiusaantunut älykkäämmästä harrastajasalapoliisista, mutta osaa myös kunnioittaa tämän älyä myös.

Vierailijana roolissa TTT:ssä nähtävä Reunasen luottonäyttelijä Johannes Korpijaakko piirtää tyypin tyylitajuisesti: balanssi koomisen ja kovapintaisen poliisityypin välillä on hallussa, ja siten hahmo on kuin synteesi television laadukkaiden brittiläisten rikossarjojen komisarioista Poirot`n kaverista Jappista ja Isä Brownin mieliharmista Mallorysta Grantchesterin Keatingiin.

Tuijottavan katseen tyyppigalleria on christiemäisesti varsin runsas ja varsin kliseinen, vaikka filmausporukka tuokin siihen vähän 60-luluisen modernia virettä. TTT:n omasta kaartista koostuva ensemble tekee roolikirjon virkistävästi stereotypiota sekä väistellen että niillä leikitellen.

Samaa tekee myös Juho Gröndahlin näyttämöversioon tekemä uusi suomennos, jossa lomittuu mukavasti vanhojen Christie-käännösten patina ja vähän tuoreempi puheenparsi – toki vain 60-lukulaisessa kontekstissa, mitään nykyslangia dialogissa ei viljellä.