Kansallisteatterin Taivassaliin on tehty pitkä, leveä ja käytävämäinen näyttämö, johon on rakennettu rivi “pilttuita” tai “karsinoita”. Tässä tapauksessa ne ovat penkkejä, joihin maatilojen tuotantoeläimiä esittävät näyttelijät on kahlittu. Heidät on puettu terrakotan värisiin verkkareihin, joissa on logon kohdalla esitettävän eläimen kuva. Vaikka edessämme on sikoja, hevosia, aasi ja lampaita, ei edes näyttelijöiden kasvoja ole naamioitu eläimellisiksi.

Karsinoiden yläpuolella kulkee navettojen ruokinta- tai juottolaitteita muistuttavia metalliputkia. Aivan niiden takana on rivi raskaita, suljettuja ovia, joita käytetään myös liitutauluina. Kaiken kaikkiaan on ahdasta. Tällaisen vision lavastus- ja pukusuunnittelija Tarja Simone on luonut Michael Baranin dramatisoimaan ja ohjaamaan Eläinten vallankumoukseen.

Eläimet eivät esityksen aikana juuri liiku, vaikka ovatkin vapauttaneet itsensä juopon ihmisisäntänsä ikeestä ja vallanneet tämän maatilan itselleen. Ahtaus ja liikkumattomuus kuvaavat hyvin brittikirjailija George Orwellin 1945 julkaistun klassikkofaabelin kyynistä sanomaa: itsekkyys ja pahuus jyräävät jalotkin aatteet, koska hyvät eivät toimi ajoissa ja suuri osa tottelee mielellään. Totalitaarisen vallankäytön alla paikoilleen jääneillä ei ole fyysistä eikä henkistä liikkumatilaa.

NIIN TUTTU KUIN Orwellin tarina monille onkin, sen näyttämöllistämiselle juuri nyt on todellakin tilausta: Orwellin nerokas allegoria Stalinin Neuvostoliitosta on ollut jatkuvasti ajankohtainen milloin suuremmassa, milloin pienemmässä mitassa. Nyt Eläinten vallankumous näyttää peiliä myös meille Euroopassa. Sen tarkat huomiot demokratiaa murtavista mekanismeista ovat puistattavan tuttuja: jaetaan kansa meihin ja heihin (“neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha”), hämärretään totuutta puhumalla ensi toista ja sitten toista, sumennetaan kielen merkityksiä, nostatetaan henkilöpalvontaa, käytetään raakaa väkivaltaa.

Baranin ohjaus luottaa tekstiin ja näyttelijöihin, jotka kertovat tarinaa suoraan ja konstailematta, kertomustaan eläen. Tapahtumat etenevät vauhdilla ja kierrokset kasvavat. Esitys tuntuu tulevan suoraan katsojan syliin. Surkuhupaisat hetket lammaslauman määkiessä opetettuja iskulauseita vaihtuvat suruun uskollisen työhevosen Nyrkin (Pirjo Määttä) loukkaannuttua viljelijöiden hyökkäyksessä. Tunnistettava vallanhalu puistattaa Verneri Liljan Napoleon-sian pettäessä joukkonsa ja ilmeikkään Vinkuja-sian (Wenla Reimaluoto) selittäessä mustan valkoiseksi.

Wenla Reimaluodon (selin) esittämä Vinkuja-sika parantelee sovittuja sääntöjä tarpeen mukaan: Eläimen ei pidä juoda alkoholia – kohtuuttomasti.

KERRONNAN VOIMAAN luotti myös Baranin Nuoret idealistit -näytelmä ja ohjaus vuodelta 2023. Muuten hyvin erilaisissa esityksissä käsitellään samoja aiheita, suuria aatteita ja niiden nimissä tehtyjä tekoja ja tekojen seurauksia. Niihin kytkeytyy myös antisemitismi ja juutalaisten kohtalot jo ennen toisen maailmansodan kauhuja. Niistä muistuttaa Eläinten vallankumous -esityksen loppu.

Pelkistetty ja Mikki Kuntun valoilla hillitysti tunnelmasta toiseen vaihtuva näyttämökuva saa esityksen loppupuolella vielä taustakseen valtavan, luolamaalauksen kaltaisen seinäkankaan, jossa ihmis- ja eläinkunnan historia näyttäytyy kuvan kauneudesta huolimatta karuimmillaan: eläimistä suurin osa vuotaa verta tai on kuollut. Ihminen järjestelmineen on jättänyt jälkensä kaikkeen.

Aiheen ajankohtaisuudesta kertonee sekin, että Eläinten vallankumouksen näytöksistä moni on jo myyty loppuun.