Hälytyskellojakin Sinivalas-sana soittaa. Miten näiden meganisäkkäiden käy, kun maailman meret täyttyvät muovisaasteesta, kun merten ekologinen tasapaino häiriintyy, kun planktonin määrä romahtaa, kun merivirrat selkoavat, valtameret lämpiävät…?

Paavo Westerberg on antanut uudelle näytelmälleen nimeksi tämän foneettisestikin somasti soivan sanan. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle lipunut  Sinivalas saa monissa asioissa nimelleen katetta esityksen sisällöstä ja ylöspanosta. Joissakin kohdin näytelmä taas tuntuu  kasvavan ylisuureksi.  Ohjaaja ja kirjailija – yksi ja sama henkilö siis – ovat yrittäneet yhdessä ja erikseen pidellä koko maailmaa sylissään.

Kamera kiertää

Joillekin katsojille runsas videon käyttö teatterissa on yhä manailun aihe, vaikka uuden välineen synnyttämän alkuhuuman pahimmista ja itseterkoituksellisimmista kamera-ajeluista on jo päästy irti. Westerbergin aiemmissa isoille näyttämöille tekemissään ohjauksissa live-ja muu videomateriaali ovat olleet  yltäkylläisessäkin käytössä, mutta väline on ollut hyvin hallussa. Esimerkiksi Kansallisteatterin Kolmessa sisaressa ja jo mainitussa Mahdollisissa maailmoissa syntyi hienoa kaksoiskuvaa, kun näyttelijät kävivät dialogia suuren näyttämän perähorisontissa ja kamera kuvasi läheltä heidän kasvojaan rampin ylle sijoitetuille screeneille ajettavaksi.

Sinivalaassa kameran käytön  painopiste on  simultaanisisissa kohtauksissa: toista vedetään kulisseissa kameran kanssa, toista samaan aikaan näyttämöllä katsomon silmien edessä. Välillä homma toimii paremmin ja perustellummin, välillä taas syntyy sekavampaa jälkeä. Se on jo Aika turhanaikaista on jo se, että sama kohtaus tehdään näkyväksi kahdesta vinkkelistä, katsojan ja kameran. Kyllämonissa tapauksissa ihan perusnäyttelemiselläkin pärjäisi,  varsinkin kun aika lähellä ramppia liikutaan. Ja varsinkin silloin, kun esitys liikkuu enemmän kamarinäytelmän kuin spektaakkelin lajityypissä.

Aluksi piilossa pysyneet kuvausinteriöörit avautuvat väliajan jälkeen uusiksi pannussa näyttämökuvassa katsomoonkin. Katsojat kutsutaan ikään kuin tutustumiskierrokselle teatteritekniikan nykyihmeisiin, mikä on toki teknisesti kiinnostavaa, sisällöllisen annin kanssa on vähän niin ja näin.

Kalan vatsassa

Valassymboliikka ujuttautuu näytelmään useammastakin suunnasta. Alleviivatuimmillaan se on päähenkilö Annan perheen tilan kuvaajana repliikissä “ei meidän olohuoneessa ollut mikään virtahepo, siellä oli sinivalas”.

Raamatun kertomus suuren kalan (siis todellakin kalan, ei nisäkkäisiin kuuluvan valaan, niin kuin monesti kuvitellaan Raamatussa kerrottavan) vatsaan joutuvasta Joonasta on toistuva aihio Sinivalaan keskustarinassa, joka pyörii muutoksen kieltämisen ja pelon ympärillä. Joonahan joutui Jumalan määrämää muutosprosessia torjuessaan merionnettomuuteen ja sen seurauksena kolmeksi päiväksi varsinaiseen opinsaunaan jättikalan vatsaan. Siellä hän rukoilee armoa ja sen myös sen saa: kala oksentaa Joonan kuivalle maalle. “Ne jotka hylkäävät armonantajansa, kunnoittavat vääriä jumalia”, kiteytyy Raamatun tarinan opetus.

Anna (Elena Leeve)  kieltäytyy näkemästä koko ajan etenevää muutosta, joka tapahtuu niin hänen lähipiirissään kuin isommassa mittakaavassa koko maailmassa. Anna on tottunut  takertumaan niihin parhaisiin muistoihin, jotka kumpuavat hänen lapsuudessaan viettämästään ajasta suvun kesäpaikassa saaristossa. Oma saari saa Anna kuvitelmissa turvallisen inhimillisiä piirteitä, siitäkin huolimatta, että päihderiippuvainen äiti on heittänyt varjon koko sisarusparven nuoruuden ylle. Nämä sisarukset, onnenkieltäjät, ovat Annan nykymaailmassa enemmän uhka kuin mahdollisuus.

Kun Annan veljet ovat valmiit myymään saaren niin kauan kuin siitä saa vielä edes kohtuullisen hinnan, ja myös siihen asti Annan puolella ollut isosisko Hannele (Kristiina Halttu) alkaa taipua veljien kannalle, Annan pasmat sekoavat perusteellisesti. Todellisuudentaju alkaa hämärtyä, primitiivireaktiot pyrkiä pintaan, ihmissuhteet mureta. Siinä kärsivät niin aviomies, rakastaja, sisarukset kuin isäkin. Anna  on kuin kalan vatsassa. Ja Itämeri ympärillä voi pahoin, mutta ei Anna sitä juuri noteeraa…

Ei Westerbergkään ympäristöteemojaan isosti alleviivaa, mutta tekee ne dialogissa perhedraaman taustalla koko ajan läsnäoleviksi.

Näytelmän alkupuolella sisään  juoksutetaan henkilöitä kuin tv-sarjan pilotissa, mutta hatarammilla esittelyillä. Vain Anna saa tässä vaiheessa riittävästi lihaa rankansa päälle, sisarukset ja isä taas jäävät aika lailla tyhjän päälle. Ohjaaja Westerberg tuntuisi tässä vaiheessa ottaneen niskalenkin näytelmäkirjailija Westerbergistä, sillä fokus on enemmän kerrontamuotojen runsaudessa kuin kerronnan sisällössä.

Live-videokuvaa tekemässä. Anna (Elena Leeve) porhaltaa veneellä näytelmän saareen ja näyttämön screeneille.

Kasvun aika

Väliajan ja näyttämökuvan vaihdon jälkeen tapahtuu suuri käänne. Roolihenkilöstö alkaa ilahduttavasti aueta kilvan videointi-interiöörien kanssa. Näyttämöllistetystä videokollaasista kasvaa draama. Henkilöitä on tosin edelleen liikaa, kaikille riitä tarinassa riittävästi tekemistä tai merkitystä. Mutta tärkeintä on, että se Tarina alkaa puskea pintaan. Samalla ilmaisukeinojen limittely tulee paremmin perustelluksi, esimerkiksi Annan tarinan pohjalta fiktiota vääntävän kirjailijahahmon Lauran kertojanrooli on vaikuttavaa katsottavaa monimetriseltä pystyscreeniltä.

Myös Annan veljien persoonille kehittyy erillistarinoita, jolloin heidän käyttäytymisensä ja toimintansa saavat perusteita.

Näyttelijätkin tuntuvat terästäytyvän, kun rooleihin tulee enemmän luonnetta. Elena Leeven näyttelemän pääroolin rinnalla ehkä eniten pääsee säteilemään Emmi Parviainen, joka näyttelee Lauran roolin sydämeenkäyvästi pitkälti mikroilmeillä. Siinä livevideotekniikka osoittaa siunauksellisuutensa. Annan sisarusparvesta nousee vahvimmin esiin Kristiina Halttu Hannele-siskona.

Sinivalaan sydän painaa kuulemma lähes 700 kiloa. Niin väkevä pumppu tällä esityksellä ei olei, mutta kyllä se lopulta panee veren  kiertämään ja takoo tasaisesti alkupuoliskon vähän epäsäännöllisen rytmin jälkeen.