Ranskalainen Florian Zeller on yksi tunnetuimmista eurooppalaisista nykynäytelmäkirjailijoista. Vuonna 2018 kantaesitetty Poika on hänen 2010-luvulla syntyneen näytelmätrilogiansa viimeisin osa, muut ovat Äiti (2010) ja Isä (2012).

Zellerin näytelmiä on esitetty myös Suomessa. Isä on nähty Helsingin kaupunginteatterissa ja se pyörii parasta aikaa Lahden kaupunginteatterissa ja saa ensi-iltansa tässä kuussa myös Oulun kaupunginteatterissa. Kom-teatterin Poika on näytelmän suomenkielinen kantaesitys.

Kohtaamattomuuden kirot

Esityksessä katsoja tuodaan suoraan keskelle tapahtumia. Äiti ja isä, entinen aviopari keskustelevat pojastaan. Niko muuttaisi isän luokse nyt kun elo äidin hoteissa on käynyt liian vaikeaksi. Aluksi muutos asumisjärjestelyissä näyttäisi tepsivän, kunnes pilvet alkavat kerääntyä taivaalle.

Poika-näytelmässä korostuu ihmisten kohtaamattomuus ja usein virheellisiksi osoittautuvat odotukset. Miten kohdata oma lapsi ja toisaalta oma vanhempi, joka ei enää vastaakaan entistä olettamaa? Esityksessä masennus näytetään arjen keskellä, kahden kodin välissä, mitä Tomi Suovankosken lavastuskin heijastelee.

Esitys pohtii, kuinka haastavaa on lopulta nähdä metsää puilta ja polkua pois metsän pimeimmästä kohtaa. Miten pyytää ja myös saada apua, jos ei itsekään osaa sanoa mikä vaivaa?

Paavo Kinnunen on Poika.

Teinimasennusta ilman stereotypiota

Paavo Kinnunen tekee uskottavan ja kokonaisvaltaisen roolisuorituksen pääosassa teini-ikäisenä Nikona, masentuneena poikana, joka kokee jatkuvaa ulkopuolisuuden tunnetta. Kinnunen onnistuu välittämään nuoren hädän ja hämmennyksen mielen murenemisen edessä aina kehonkieltä ja puhetta myöten, sortumatta kuitenkaan teini-ikäisen pojan esittämisessä liian stereotyyppisiin valintoihin.

Pitkälti puheelle pohjautuvan esityksen näyttelijäntyö on kokonaisuutenakin kohdallaan. Dialogiin on tuotu aikaa ja roolihenkilöiden keskinäinen välimatka  näkyy myös puheen tasolla. Niko Saarela nähdään isänä, joka katsoo rationaalisuudellaan sekä poikansa, että tämän ongelmien läpi. Oma työ ja uusi onni uuden perheen kanssa vievät keskittymisen. Vilma Melasniemen huolesta lamaantuva äiti yrittää kyllä olla poikansa tukena mutta usein tuntuu vain takertuvan oirehtivaan lapseensa. Ria Katajan äitipuoli taas ei tiedä miten päin olla omituiselta vaikuttavan pojan kanssa.

Esityksen tunnelma on alusta lähtien painostavan ahdistava. Esityksessä ei ole väliaikaa, mikä on miltei kaksituntisessa kokonaisuudessa hieman yllättäväkin valinta. Jani Rapon voimakkaita ääniä sisältävä äänisuunnittelu rytmittää kohtauksia toimivasti, mutta Pojan tunnelataus ei kuitenkaan tiivisty kahden tunnin aikana. Niko-pojan olotila huutoineen toki pahenee ja ahdistunut ilmapiiri sekä vanhempien hätä välittyy viiltävänä katsomoon, mutta esityksen tempo pysyy tasaisena. Suoraan alusta loppuun jatkuva esitys ei toisaalta päästä katsojaansa vähällä, vaan pakottaa seuraamaan Niko-pojan tilan heikkenemistä  aina loppumetreille saakka.