Marc Gassot on suomalaisessa näyttelijakunnassa poikkeusyksilö: fyysisen teatterin eli kehollisen ja miimisen ilmaisun erityisosaaja. Toki suuri yleisö tuntee paremmin hänet teatteri-, tv- ja elokuvatöidensä kautta ihan tavallisten puheroolien tekijänä. Moni saattaa muistaa hänet viime vuosilta esimerkiksi Anne Rautiaisen Kansallisteatterille tekemistä ohjauksista – Mestari ja Margaritassa Wolandina sekä Faustin nimihenkilönä – tai Tampereen Teatterin Anna Kareninan kreivi Vronskina. Tampereen Työväen Teatterissa hän pääsi hiljattain näyttämään fyysistä ilmaisutaitoaan Laura Ruohosen Merimonstereiden vähän kahjona tiedemiehenä.

Enemmän kropalla näyttelemisen kykyjään hän on esitellyt sooloesityksissään Dark Side of the Mime ja Lion – The Weird and Magical Abracadabra Circus Show. Edellinen, miimistä teatteria uusiin ulottuvuuksiin vienyt produktio, sai ensi-iltansa Teatteri Takomossa kymmenisen vuotta sitten, jälkimmäinen neljän teatterin yhteistuotanto ensiesitettiin Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä alkuvuonna 2019.

Tuo hulvaton vanhan sirkuksen konventioilla leikitellyt ja niitä surutta parodioinut Lion-show ei taatusti ole unohtunut keltään sen nähneiltä. Siksi on ymmärrettävää, että Gassot’n uusi, jälleen Kansallisteatterin pienellä nähtävä soolo Rakkaudesta sähköön on kevään esityskaudelta jo loppuunmyyty, ja seuraavaksi tilaa löytyy marraskuulta, kun esitys siirtyy toviksi teatterin suurelle näyttämölle.

Markun voisi nähdä jonkinlaisena yksinäisen suomalaismiehen arkkityyppinä, kävelevänä ongelmavyyhtenä, joka ei tunteitaan näytä saati niistä puhu. Paitsi että ei voi, koska häntä esittää Gassot, juuriltaan puoliksi ranskalainen puoliksi savolainen, jota on tässä esityksessä ohjannut espanjalainen Aitor Basauri. Markku on kyllä puhumaton surullisen hahmon ritari, mutta esittäjän ja ohjaajan yhteispelillä häneen tulee temperamentti ja ilmaisuvoima, joka viestii epäsuomalaisuudesta. Eli mykkyyden keskeltä kajahtaa omaperäinen vimma, joka ei ole vain itsesäälistä raivoa.

Suomalaisinta hahmossa on, että hän yrittää puskea läpi sen kuuluisan harmaan kiven, kerta toisensa jälkeen. Epäonnistumiset kuten kasvoille läjähtävä ikkuna eivät lannista, vaan mies kampeaa itsensä keittiön ikkunasta (avaimet uudelleen ja uudellen unohtaneena) asuntoonsa. Vain pudotakseen ja jumittuakseen tiskialtaaseen, josta vivuttaa itseään irti seuraavat viisi minuuttia.

Sitten hän ottaa enemmälti viinaa, eikä pysy pystyssä, mutta nousee, kaatuu, nousee, kaatuu, nou… kunnes sammuu sohvaan.

Esitys tasapainoilee traagisen ja koomisen rajamaastossa, kun merkittävä osa siitä kuluu Markun erilaisiin itsemurhayrityksiin tai ainakin niinden tapojen demonstroimiseen. Tähän mieheen jos kehen sopii sanonta ”kaikki on vastaan, saha yksin puoltaa”. Asunnon irtaimistokin käy koko ajam kapinomaan, koti on hänelle enemmän kuritushuone kuin linna.

Hillittömimmillään esitys on, kun miekkonen erinäisten epäonnistumisten jälkeen päättää heittäytyä muistoissaan takaisin ilmeisen hohdikkaaseen urheilu-uraansa. Laji on pesäpallo, seura Puna-Mustat (chic!) ja kenttänä koko Kansiksen pieni näyttämö. Markku lyö, katsojat ovat ulkokentällä. Pari onnekasta (?) saa lyödä ja juosta Markun joukkuetovereina. Osumia tulee, puolin ja toisin, onneksi pallot ovat pehmeitä. En muista, koska Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä olisi hihkuttu yhtä antaumuksella.

Muutenkin silmäpeli yleisön kanssa läpi esityksen hykerryttää. Ja suomalaiset rakastavat tällaista osallistamista sitä, ainakin siihen pisteeseen asti kun joutuvai itse näyttämölle.

Kun palloa on aikansa (ehkä vähän turhan pitäkstikin) mätkitty, uni on ohi. Kohta Markun haaveet taas jo kaatuvat, lopulta hyvin konkreettisesti.

Markun kodissa pyörivät myös hahmot Yksi ja Näisyys. Katsoja voi näiden tyyppien raisujen asujen ja alleviivattujen nimien takaa nähdä vaikka Markun painajaisten demonit. Tai sitten suojelusenkelit. Tai kotitontut. Jonkinasteisessa suojelutyössä ne ainakin pyrkivät olemaan, joko ennaltaehkäisevästi tai Markun aiheuttaman kaaoksen jälkiä siivoten. Tanjalotta Räikän esittämä Näisyys laulaa sopiviin väleihin muutamia sen Yhden (Karl Sinkkonen) säveltämiä ja Saara Törmän sanoittamia lauluja, mutta mitään erityistä lisäarvoa ne eivät kokonaisuuten tuo.

Juoksumatto ja pesäpallo tuovat Rakkaudesta sähköön -esitykseen liikunnan riemua. Taustalla suojelusenkeli Näisyys (Tanjalotta Räikkä).

VAIKKA GASSOT pääsee hetkin esittämään ihan klassista mimiikkaakin, on Rakkaudesta sähköön ennen kaikkiea klovneriaa, jonka taitaja ohjaaja Basauri nimenomaan on. Naurun irrotetaan muun muassa toistoilla, kuten äänielokuvaa edeltäneen slapstick-komedian kultakauden lyhärikomedioissa konsanaan. Ja lainaaminenhan on suotavaa, mutta taitavimmat esittäjät tekevät sitä vain parhailta, ja niinpä Basaurin ja Gassot’n klovnerian jäljet johtavat suoraan reilun sadan vuoden taa: Kansallisteatterin esitystä katsoessa herrat Chaplin ja Keaton nousevat hakematta mieleen. Esimerkiksi ensin mainitun 25-minuuttinen elokuva One A.M. (1916, esitetty Suomessa muun muassa nimellä Pikkutunneilla) kävisi hyvin Rakkaudesta sähköön -esityksen emo- tai sisarteokseksi. Siinäkin yksinäinen mies tulee juovuksissa kotiinsa, eikä meinaa millään selvitä asuntonsa heittämistä haasteista. Kaatuilukoreografioissa on erityisen paljon yhteistä.

Gassot’n klovneria muistuttaa Chaplinin taidetta siinäkin mielessä, ettei ”Chapenkaan” luoma hahmo ollut yksinomaan symppis vaan välillä täysi hulttio, ja sille päälle sattuessaan (esimerkiksi humalassa) jopa aggressiivinen.

Sellaisia klovnit juuri ovat, arvaamattomia. Siksi Gassot’nkaan esityksessä ei voi tietää, minne päähenkilö seuraavaksi mäjähtää tai mikä kodinkone kohta poksahtaa. Ilmassa leijuu vain väkevä aavistus, että kohta sattuu… tai ainakin tapahtuu.

Juttua muokattu klo 16:20, korjattu Karl Sinkkosen nimen kirjoitusvirhe.